“The hardest thing about being a vegan is you can’t make people care”
Mietin usein miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä eläinten huonon kohtelun suhteen. Jokainen on varmaan väkisin törmännyt kuviin häkeissä pidettävistä sioista, ahtaista broilerhalleista, turkistarhojen sairaaksi jalostetuista eläimistä tai saastan keskellä elävistä lemmikkikissoista ja -koirista, joiden hoito on laiminlyöty. Miksi mikään ei muutu, miksi näitä kuvia tulee yhä lisää? Miksi me ihmiset sallimme tämän, miten saamme nukuttua yömme rauhassa?
Yhtenä selityksenä tulee mieleen tuo hienolta kuulosta sanapari, kognitiivinen dissonanssi, eli tiedon ja toiminnan välinen ristiriita. Vaikka tiedämme, niin suljemme silmämme ja vältämme tietoisesti ajattelemasta asiaa. Tiedämme älykkäiden sikojen kurjista oloista, mutta kinkkusiivupaketti marketin hyllyllä on niin kovin kaukana siitä kuvien siasta, että yhteys näiden kahden välillä on helppo unohtaa. Arjen kiireessä ostoskoriin päätyy myös juustopaketti, ja ajatuksia ei tule uhrattua sille, että juuston takia vasikka viedään vastasyntyneenä pois äidiltään ja se jää ilman sille kuuluvaa maitoa ja hoivaa. Vielä kun paketissa kerrotaan, että juustoon käytetty maito tulee vapaista tai onnellisista lehmistä, niin tuotantoeläinten olojen ajattelemisesta ei tule huonoa omaatuntoa. On helppoa keksiä perusteluja omalle käytökselle.
Kyseessä voi olla myös vastuunpakoilu. Usein kuulee todettavan, että Suomi on niin pieni maa, että sillä ei ole suurtakaan merkitystä mitä me täällä teemme. Jos suomalaisten tekemisellä ei ole väliä, niin ei kai sitten slovakialaisten, eritrealaisten tai norjalaistenkaan. Maailma koostuu kuitenkin yksittäisistä ihmisistä, emmekä voi välttää vastuuta vetoamalla kansakunnan kokoon. Sitä paitsi pienuus on harhaa. ’Pienessä’ Suomessa teurastetaan vuodessa 79 miljoonaa eläintä. 79 miljoonaa yksilöä ja elämää ei ole mitätön luku.
Sorrumme myös ajatteluun, jota voisi kutsua paikka- ja aikavääristyneeksi. Paikkavääristymällä tarkoitan, että ajattelemme kaiken olevan kotimaassa paremmin kuin muualla. Pohdimme, että Suomessa voi kyllä syödä sianlihaa, on possuilla varmaankin paremmat olot täällä kuin Aasian maissa. On kuitenkin kestämätöntä perustella omaa väärää toimintaa sillä, että joku muu toimii vielä huonommin. Aikavääristymä saattaa näkyä perusteluna itselle, että voin syödä tätä sianlihaa, kun kerran olen sitä vuosikymmeniä syönyt, ei sillä enää ole väliä muutanko tottumuksiani. Aikavääristymä voi olla myös luottamusta siihen, että tulevat sukupolvet toimivat sitten viisaammin valinnoissaan. Vastuunpakoilua tämäkin.
Välinpitämättömyyden taustalla voi olla myös suhteellisuudentajun katoamista. Ajatellaan, että teen osani eläinten eteen, kun hoidan lemmikkikoirani hyvin ja ruokin lintuja pihalla talvisin. Kuitenkin ihmisten jokapäiväisen ruokavalion sisältö on eläinten kannalta huomattavasti merkittävämpi asia. Vegaanina säästää kuukaudessa noin 33 eläimen hengen. Todellisuudessa luku on vielä suurempi, koska laskelmissa ei ole huomioitu mm. maidontuotantoa, kukkotipuja tai munimiskauden jälkeen tapettuja kanoja.
Matka vegaaniksi alkaa melko väistämättä, jos oman aiemman välinpitämättömyyden uskaltaa kohdata ja arvioida rehellisesti omaa ajattelua. Helppoa ei ole sekään, sillä mielen avaaminen eläinten kohtelulle saa aikaan ahdistusta ja jopa vihaa. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vahvistavaa ja puhdistavaa, kun pystyy käytännössä toimimaan eläinten aseman parantamiseksi. Välinpitämättömyydestä luopuminen ja vegaaniksi ryhtyminen ei välttämättä edellytä ’eläinrakkautta’. Olen tutustunut vegaaneihin, jotka kertovat etteivät ole kiinnostuneita eläimistä tai halua olla niiden kanssa tekemisissä. Heidän veganisminsa syy on oikeudentajussa ja kärsimyksen välttämisessä; yhtäkään tietoista ja tuntoista minkä tahansa lajin edustajaa ei saa kohdella huonosti, tykkäsipä tästä lajinsa edustajasta tai ei. Veganismissa ei ole välttämättä kyse eläinrakkaudesta vaan oikeudenmukaisuudesta.
Kuvat: Jo-Anne McArthur/ We Animals media
-taru