Poju-sonnin juhannus

Poju-sonnin juhannus

Poju viettää tänä kesänä kolmatta juhannustaan. Ensimmäisen juhannuksensa hän vietti navetassa kahdestaan pässin kanssa äitinsä ollessa laitumella muiden lehmien ja hiehojen kanssa. Pojat eivät päässeet ulos. Välillä Poju ammui murheellisesti, ja äiti laitumelta vastasi.

Poju ja pässi olivat vierekkäisissä, ahtaissa karsinoissa, joissa ei ollut tilaa kuin seistä tai maata. Poikien ankea elämä säälitti, ja mietin jatkuvasti mitä olisi tehtävissä, teurasauton käynnin koko ajan lähestyessä. Kävin tuohon aikaan tässä pienessä navetassa toisinaan auttelemassa. Juhannuksena vein muutaman koivun karsinaan, jotta he saivat edes vähän vaihtelua ja maistella tuoreita lehtiä. Pässin sain toisinaan vietyä ulos koiran aitaukseen, jolloin hän sai edes nähdä ulkoilmaa ja vähän juostuakin, tosin suurimman osan juoksuaskelistaan hän käytti taluttajansa puskemiseen.

Kuva 1. Pojun ensimmäinen juhannus

Poju ei ollut koskaan käynyt ulkona, vaikka oli jo kahdeksan kuukautta. Hän ei ollut nähnyt aurinkoa, maistanut tuoretta ruohoa, tuntenut tuulta tai sadetta, tai edes juossut, koska tilaa ei ollut. Lisäksi voi vaan kuvitella miltä sosiaalisesta laumaeläimestä tuntui olla koko ajan yksin vailla lajitovereita. Elämä oli virikkeetöntä.

Juhannus oli ja meni. Elokuussa löysimme Pojulle uuden kodin, ja Poju välttyi teuraaksi joutumiselta.  Pojun ensi hetkistä uudessa kodissa, ensimmäisistä askelista ulkona, riemunhypyistä ja juoksusta uusien sonniystävien kanssa voit lukea aiemmista blogijutuista.

Nyt Pojulla on jo toinen juhannus uudessa kodissaan, jossa laidunta ja vaihtelevaa maastoa riittää. Poju saa itse valita maatako koivujen varjossa vai auringonpaahteessa. Tämä musta ranskalainen valitsee yleensä paahteen, vaikka kyyttökaverit nauttivat mieluummin kesästä puiden varjossa. Pojusta on kasvanut valtavan kokoinen, ja hän painaa henkilöauton verran. Silti hän on säilyttänyt kiltin ja hellän luonteensa. Hän tulee yhä luo, nuuhkii tulijaa varovasti ja nauttii rapsutuksista. Älykkyydestä kertonee ainakin se, että kun hän haistaa, ettei aitalangoissa ole sähkö päällä, hän nostaa varovasti päällään ylintä lankaa, ja astuu, varovasti jalka kerrallaan, alimpien lankojen yli. Sitten hän kuljeskelee tutkimassa lähiympäristöä, poistumatta kuitenkaan omalta tontilta. Sitten hän palaa, jälleen yhtä taitavasti, omalle laitumelle, sähkölankoja rikkomatta.

Kuva 2. Poju ja kaverit

Poju lienee sittenkin syntynyt onnellisten tähtien alla, vaikka elämän alku ei näyttänyt lupaavalta. Pojun navetta-aikaisista lajitovereista ei liene enää kukaan elossa. Sonnivasikat kun laitetaan ”turhina” jo nuorina teuraaksi, ja lehmät 3-5-vuotiaina, kun eivät enää tuota vasikoita ja maitoa. Naudan elinikä olisi kuitenkin 20-30 vuotta. Lihansyöjät harvoin tulevat ajatelleeksi, että syövät itse asiassa lapsia tai teini-ikäisiä. Onneksi maailma on muuttumassa, ja yhä useampi oivaltaa, ettei olekaan olemassa mielekästä oikeutusta sille, että yhteiskuntamme peruskivenä on tuntevien, älykkäiden ja kyvykkäiden olentojen hyväksikäyttö. Muut eläimet ovat yhtä lailla arvokkaita, ja niin kovin samanlaisia kuin me ihmiset: ”Jokainen eläin on subjekti. / Se on: oman elämänsä keskipiste, / itsensä puolustaja, / varuillaan joka suuntaan/ niin kuin sinä ja minä. / Omanarvontuntoinen: / ei sallisi itseään loukattavan.” (Eeva Kilpi: Animalia, 1998, 57.)

-taru

 

Kuva 3. Poju ja kummitäti

Äitiydestä

Äitiydestä

Äitiys on yhtenä teemana tunnetussa tv-ohjelmassa The Handmaid’s Tale – Orjattaresi. On uutisoitu, että varsinkin naiset ahdistuvat katsoessaan ohjelmaa, jossa naisia pidetään lähinnä synnytyskoneina. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen sarja. Faktaa taas on, että ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joille tätä tapahtuu jatkuvasti. Näitä äitejä saatetaan väkisin raskaaksi, käytetään synnytyskoneina, pidetään liikkumista rajoittavissa ahtaissa tiloissa, heiltä viedään lapset, ja lopuksi oma henki kun synnyttäminen ei enää ole onnistu. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joita pidetään lähinnä synnytyskoneina. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Kuvassa seurassani on Pisara, nuori äiti, jonka kohtalo on toimia kuvatun kaltaisena synnytyskoneena. Samassa navetassa Pisaran kanssa syntyi myös blogissamme usein kuvattu Poju-sonni. Synnytettyään Pojun emo nuoli sitä pitkään, kunnes pikkuinen vasikka oli aivan puhdas. Kohta vasikka alkoi yrittää pystyyn, huojuen ja kompastellen, ja pian se imikin jo emon maitoa. Poju oli sikäli onnellisessa asemassa, että se sai viettää ensimmäiset kuukautensa äitinsä kanssa. Jos kyseessä olisi ollut maitotila, vasikka olisi viety pois emoltaan miltei saman tien. Koska lihakarjatilalla ei maitoa tuotettu, sai Poju imeä äitinsä maitoa useita kuukausia. Koko tuon ajan oli hellyttävää seurata, miten hellästi emo siitä huolehti, nuoli poikaansa puhtaaksi, seisoi kärsivällisesti paikallaan poikasen juodessa maitoa, ja meni heti seisomaan sen suojaksi, jos joku vieras tuli lähelle karsinaa. Sonnivasikkana Poju olisi teurastettu jo reilusti alle vuoden ikäisenä, mutta saimme sen pelastettua lemmikiksi varsinaissuomalaiselle maatilalle.

Kuvassa nuori Poju emonsa kanssa

Myös sialla on valtava tarve hoitaa poikasiaan. Sika on älykäs, utelias ja hyvin perhekeskeinen eläin. Synnytyksen lähestyessä emakkosika on levoton, ellei sillä ole mahdollisuutta rakentaa pesää tuleville poikasilleen. Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille, ja emon lämpö myös estää porsaskuolemia. Valitettavasti vapaaporsitus ja kuivikkeiden tarjoaminen pesäntekoa varten on vielä kovin harvinaista, ja sika joutuukin yleensä synnyttämään betoni- tai ritiläpohjaisessa häkissä, jossa se ei voi liikkua eikä millään lailla huolehtia poikasistaan.

 

Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille

 

Yksinkertaiseksi luultu kana on myös hellä ja huolehtivainen emo, kun sille annetaan siihen mahdollisuus. Sanonta ’huolehtii kuin kanaemo’ pitää paikkansa, sillä kanaemo hoivaa ja suojelee poikasiaan lempeästi sekä opettaa niille monia taitoja. Se näyttää mitä kannattaa syödä, mikä on vaarallista tai myrkyllistä, ja miten käydään juomassa vesiastialla tai nukutaan oksalla. On hellyttävää, miten kanaemo ”juttelee” poikasilleen jo ennen kuoriutumista, ja poikaset vastaavat.

Samoin luonnonvaraiset eläimet kuten supikoira ja mäyrä ovat huolehtivia äitejä. Mäyrä synnyttää vain yhden poikueen vuodessa ja emo imettää poikasiaan pesäluolassa 3-6 kuukautta. Parin kuukauden ikäisinä poikaset siirtyvät kurkkimaan maailmaa luolan suulta, leikkimään sen edustalle ja seurailemaan emoaan metsäretkille. Tavallisesti poikaset viettävät ensimmäisen talvensa emon kanssa, toisinaan pitempäänkin. Viime vuonna voimaan tullut metsästysasetus kohtelee näitä äitejä julmalla tavalla. Niin mäyrän kuin supikoiran saa nykyään tappaa kuka vaan ja koska vaan. Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Me ihmisäidit ja eläinäidit olemme kovin samanlaisia tarpeessamme pitää huolta jälkikasvustamme. Äitiys yhdistää, ja meidän on helppo tuntea sympatiaa hellästi poikasiaan huolehtivia eläinemoja kohtaan. Äitinä ja naisena hämmästyttää, miksi tämä tunne näyttäytyy lähinnä vain television hellyttäviä eläinpoikueita katsoessa eikä arjen valinnoissa. Lehmänmaitotuotteet jäivät itseltäni ostamatta siitä päivästä alkaen, kun ymmärsin että maidontuotanto tarkoittaa lapsen viemistä äidiltään kerta toisensa jälkeen. Äitinä on helppo samastua emolehmään, siihen siteeseen mikä sen ja poikasen välillä vallitsee. Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen. Me pärjäämme lukuisilla tarjolla olevilla kasviperäisillä maidonkaltaisilla elintarvikkeilla mainiosti. Empatia äitiin ja poikasiin on myös sitä, että kummankaan paikka ei ole ruokapöydässä, josta puuttuvat meillä niin porsas, kana kuin muna.

 

Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen.

 

Näin äitienpäivän lähestyessä voisimme havahtua kunnioittamaan äitejä yli lajirajojen; eletään niin, että annetaan kaikkien äitien olla äitejä ja huolehtia lapsistaan.

 

-taru

Pikkuvasikan paras joulupuuro

Pikkuvasikan paras joulupuuro

Maistoin kuluneella viikolla todella hyvää riisipuuroa. Puuro oli maukasta, täyteläistä ja vitivalkoista. Sen oli keittänyt ammattikokki, joka kertoi tehneensä puuron kokonaan soijakermaan! Kauhistellessani rasvan määrää, kokki totesi sen olevan hyvälaatuista kasvisrasvaa.

Sovelsin reseptiä hiukan kevyemmäksi, eikä maku siitä kärsinyt. Ehkä väri ei ole niin hohtavan valkoinen.

Pikkuvasikan paras joulupuuro

Ohje noin 8 hengelle

4 dl vettä

4 dl puuroriisiä

2 l mantelimaitoa (Rainbow’n halvin käy hyvin)

2 prk Alpro Soya kermaa

1 tl suolaa

(hieman sokeria, jos haluat lisää makeutta)

Kiehauta vesi ja lisää riisit. Sekoittele kunnes vesi on imeytynyt riisiin. Lisää maito ja kerma ja anna kiehua hiljalleen n. 40 minuuttia. Muista sekoitella usein, ettei puuro pala pohjaan. Lisää suola (ja hiukan sokeria) lopuksi.

Nauti sokerin ja kanelin, voisilmän (sininen Keiju on hyvä) tai luumukiisselin kanssa.

 

Mistä puuron nimi: Pikkuvasikan paras joulupuuro? Eihän vasikat syö puuroa? Ei, puuro ei ole vasikoiden ravintoa niin kun lehmänmaito ole ihmisen ravintoa. Paras joulupuuro pikkuvasikalle on luonnollisesti sellainen, jonka ansiosta se saa pitää sille kuuluvan emonsa maidon.

Maidontuotantohan on hyvin julmaa. Lehmästä ei saada maitoa, ellei se synnytä säännölliseti. Nuori nauta siemennetään väkipakolla parivuotiaana, ja kun se synnyttää vasikan, viedään vasikka heti pois. Lehmäemo ja vasikka voivat itkeä toistensa perään päivä- , jopa viikkokausia.

Poikavasikka teurastetaan nuorena, tyttövasikka kokee äitinsä kohtalon synnytys- ja maidontuotantokoneena. Synnytettyään 2–3 vasikkaa, lehmän maidontuotanto ehtyy, ja sekin viedään teuraaksi. Teurasikä on n. 5 vuotta, vaikka lehmä eläisi luonnostaan 20, jopa 30 vuotta. Luomutuotannossa tilanne ei ole millään lailla parempi.

Onneksi tietoisuus eläinoikeuksista ja ympäristömme tilasta on havahduttanut aina enenevän määrän meitä ihmisiä ja yhä usempi haluaa vaihtaa eläinperäiset elintarvikkeet kasviperäisiin. Tähän lisääntyneeseen kysyntään on vastattu hienosti. Kasvimaitoja ja -kermoja on erittäin hyvin saatavilla ja tarjonta kasvaa koko ajan. Löytyy hyvä valikoima kaura- soija-, riisi-, kookos- ja mantelimaitoja sekä erilaisia kermoja ja on makuasia mitä kasvimaitoa haluaa mihinkin ruokaan tai leivontaan käyttää.

Ihminen ei tarvitse toisen lajin rintamaitoa ja kasvismaidot ovat  ihmiselle paljon terveellisempiäkin.

Vasikka tarvitsee emonsa maidon, nautitaan me ihmiset Joulun herkuista niin, että vasikankin on hyvä olla!

 

taru