Terveiset susialueelta

Terveiset susialueelta

Ostin talon susialueelta. Liityin myös ko. kunnan FB-ryhmään. Kerroin siellä, että olen ostanut talon tästä kunnasta, jossa on upea luonto, jopa susia, ja että toivottavasti kuntalaiset arvostavat ja suojelevat niitä.

Paskamyrskyhän siitä seurasi. Menemättä sen enempää saamiini haistatuksiin ja solvauksiin, eniten hämmästyttää ihmisten keskustelukyvyn ja argumentointitaidon täydellinen puuttuminen. Heitellään mitä vaan asiaan kuulumatonta, faktoista ja kontekstista viis välitetään, tieteelle ja tutkimustiedolle haistatellaan pitkät. Huolimatta ihmislajin monista hienoistakin keksinnöistä valtaosa lajistamme on käsittämättömän typerää ja itsekeskeistä.

Niistä susista. Ne eivät tule meidän alueellemme, vaan me olemme tunkeneet heidän kotiinsa, jota tuhoamme lisää minkä ehdimme. Koskematonta metsää ei Varsinais-Suomesta löydy enää millään. Karmeaa on myös se, että tuolla talonikin ympärillä on luonnonsuojelualueita, mutta moniko tietää, että niilläkin ihminen saa metsästää, ampua ja tappaa.

Maalaiskunnassa metsästystä ihannoidaan ja pidetään tärkeänä mm. hirvi- ja peurakolarien välttämiseksi. Metsästäjät kuitenkin ruokkivat sorkkaeläimiä saadakseen lisää tapettavaa, joten perustelu ontuu pahasti. ”Sorkkaeläinten kannoista pitäisivät huolen suurpedot, jos vain petojenkin annettaisiin olla. Mutta ei se mene niin. Hyötyajattelevan ihmisen mielestä luonnossakin kaiken tulee olla niin kuin hän haluaa. Kuutioita, tukkeja, lukuja, tuottoa, rahaa, saaliita”, kuten Mia Takula osuvasti kirjoittaa hienossa teoksessaan Susien mailla, juuri siinä kappaleessa jossa kuvataan sitä susireviiriä jossa omakin taloni sijaitsee.

Itsekeskeisyydessään ihminen unohtaa myös moraalin, sen ainoan asian, jolla yrittää selittää itsensä muiden lajien yläpuolelle. Muiden lajien kunnioittaminen ja niiden kanssa rinnakkain eläminen vaatii moraalia, tahtoa ja eettistä selkärankaa. Se on jotakin mitä metsästäjältä, tappamisen harrastajalta, puuttuu täysin.

Lopuksi vielä

1) jos susi syö koiran, lampaan jne., niin se on yksinomaan ihmisen vika, jos ei huolehdi vastuullaan olevista eläimistä.

2) metsästäjiä tarvitaan vain lopettamaan kärsivä, esim. liikenneonnettomuudessa loukkaantunut eläin, jota ei pystytä muuten hoitamaan.

3) on turha perustella metsästystä sillä ”että aina ennenkin on metsästetty”. Orjuus olisi yhä sallittua kuten naisten ja lapsien hakkaaminen, jos mikään ei muuttuisi ja kehittyisi.

4) ”metsästetty liha on eettisempää kuin tehotuotanto”. Miten voi perustella pahan vielä pahempaan vetoamalla? Lopetetaan se tehotuotanto, eihän sitä ole, jos et niitä tuotteita osta.

5) punkki ja ampiainen tappavat ihmisiä, ei susi. Susipelon lietsominen ja tartuttaminen lapsiin on aikuisilta järjetöntä ja tuhoavaa käytöstä.

6) on satumainen onni kohdata villieläin, on se sitten mäyrä, kettu, ilves tai ­­­­– susi

-taru

Poju-sonnin juhannus

Poju-sonnin juhannus

Poju viettää tänä kesänä kolmatta juhannustaan. Ensimmäisen juhannuksensa hän vietti navetassa kahdestaan pässin kanssa äitinsä ollessa laitumella muiden lehmien ja hiehojen kanssa. Pojat eivät päässeet ulos. Välillä Poju ammui murheellisesti, ja äiti laitumelta vastasi.

Poju ja pässi olivat vierekkäisissä, ahtaissa karsinoissa, joissa ei ollut tilaa kuin seistä tai maata. Poikien ankea elämä säälitti, ja mietin jatkuvasti mitä olisi tehtävissä, teurasauton käynnin koko ajan lähestyessä. Kävin tuohon aikaan tässä pienessä navetassa toisinaan auttelemassa. Juhannuksena vein muutaman koivun karsinaan, jotta he saivat edes vähän vaihtelua ja maistella tuoreita lehtiä. Pässin sain toisinaan vietyä ulos koiran aitaukseen, jolloin hän sai edes nähdä ulkoilmaa ja vähän juostuakin, tosin suurimman osan juoksuaskelistaan hän käytti taluttajansa puskemiseen.

Kuva 1. Pojun ensimmäinen juhannus

Poju ei ollut koskaan käynyt ulkona, vaikka oli jo kahdeksan kuukautta. Hän ei ollut nähnyt aurinkoa, maistanut tuoretta ruohoa, tuntenut tuulta tai sadetta, tai edes juossut, koska tilaa ei ollut. Lisäksi voi vaan kuvitella miltä sosiaalisesta laumaeläimestä tuntui olla koko ajan yksin vailla lajitovereita. Elämä oli virikkeetöntä.

Juhannus oli ja meni. Elokuussa löysimme Pojulle uuden kodin, ja Poju välttyi teuraaksi joutumiselta.  Pojun ensi hetkistä uudessa kodissa, ensimmäisistä askelista ulkona, riemunhypyistä ja juoksusta uusien sonniystävien kanssa voit lukea aiemmista blogijutuista.

Nyt Pojulla on jo toinen juhannus uudessa kodissaan, jossa laidunta ja vaihtelevaa maastoa riittää. Poju saa itse valita maatako koivujen varjossa vai auringonpaahteessa. Tämä musta ranskalainen valitsee yleensä paahteen, vaikka kyyttökaverit nauttivat mieluummin kesästä puiden varjossa. Pojusta on kasvanut valtavan kokoinen, ja hän painaa henkilöauton verran. Silti hän on säilyttänyt kiltin ja hellän luonteensa. Hän tulee yhä luo, nuuhkii tulijaa varovasti ja nauttii rapsutuksista. Älykkyydestä kertonee ainakin se, että kun hän haistaa, ettei aitalangoissa ole sähkö päällä, hän nostaa varovasti päällään ylintä lankaa, ja astuu, varovasti jalka kerrallaan, alimpien lankojen yli. Sitten hän kuljeskelee tutkimassa lähiympäristöä, poistumatta kuitenkaan omalta tontilta. Sitten hän palaa, jälleen yhtä taitavasti, omalle laitumelle, sähkölankoja rikkomatta.

Kuva 2. Poju ja kaverit

Poju lienee sittenkin syntynyt onnellisten tähtien alla, vaikka elämän alku ei näyttänyt lupaavalta. Pojun navetta-aikaisista lajitovereista ei liene enää kukaan elossa. Sonnivasikat kun laitetaan ”turhina” jo nuorina teuraaksi, ja lehmät 3-5-vuotiaina, kun eivät enää tuota vasikoita ja maitoa. Naudan elinikä olisi kuitenkin 20-30 vuotta. Lihansyöjät harvoin tulevat ajatelleeksi, että syövät itse asiassa lapsia tai teini-ikäisiä. Onneksi maailma on muuttumassa, ja yhä useampi oivaltaa, ettei olekaan olemassa mielekästä oikeutusta sille, että yhteiskuntamme peruskivenä on tuntevien, älykkäiden ja kyvykkäiden olentojen hyväksikäyttö. Muut eläimet ovat yhtä lailla arvokkaita, ja niin kovin samanlaisia kuin me ihmiset: ”Jokainen eläin on subjekti. / Se on: oman elämänsä keskipiste, / itsensä puolustaja, / varuillaan joka suuntaan/ niin kuin sinä ja minä. / Omanarvontuntoinen: / ei sallisi itseään loukattavan.” (Eeva Kilpi: Animalia, 1998, 57.)

-taru

 

Kuva 3. Poju ja kummitäti

Tuokiokuvia sonnimaisesta kevätpäivän vietosta

Tuokiokuvia sonnimaisesta kevätpäivän vietosta

Noi sonnikaverit Lyly ja Urho on mua vanhempia, mutta kyllä nekin innostuu kun aurinko paistaa ja on tilaa juosta. Parasta on puskupainit. Ihan silleen hellästi ettei kukaan loukkaa. Hevoset vähän ihmettelee meidän sonnien touhuja.

 

 

Kummit on ihan heikkoina meikäläiseen. Olen niin hurmaava nuoriherra. Tuovat herkkuja, rapsuttavat ja kuvaavat. Jaan herkut kavereideni Lylyn ja Urhon kanssa ja Hugo-koirakin pitää huolen, että saa osansa.

 

 

 

Tiesittekö että me ollaan vegaaneja? Isoksi ja vahvaksi kuin sonni kasvaa syömällä kasveja. Välillä herkutellaan omenoilla ja leivällä. Jätkät syö mitä vaan, mutta itse olen vähän tarkempi mitä suuhuni pistän. Taitaa johtua ranskalaisista sukujuuristani.

 

 

 

Hevoset, koirat ja kissat on kaikki meidän kavereita ja on kiva kun saadaan olla yhdessä. Ponista tykkään erityisesti.

 

 

Keväällä on tässä pojassa niin paljon energiaa, että on pakko välillä lähteä omille teilleen. Kävin autotielläkin ihmettelemässä, hiljaista oli eikä sitten huvittanutkaan lähteä yksinään kylille. Ilahduin kun emäntä vihelsi ja tulin kiireen vilkkaa takaisin kotipihalle. Kotona on parasta!

 

 

Tässä poseeraan kummitädille ja Urho tunki linssiluteeksi. Toivottavasti ihmiset huomaavat miten sympaattisia, kivoja ja fiksuja sonnit ovat. Paljon parempia kavereina kuin lautasella. Ihanaa alkukesää kaikille rotuun ja lajiin katsomatta!

 

Taru