Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Olet ehkä kuullut Esther-siasta tai seurannut sen some-kuulumisia. Estherin piti olla ”minipossu”, mutta koska Esther osoittautuikin Sus scrofa domestica-rotuiseksi eli tavalliseksi, ihmisen tuotantoeläimeksi luokittelemaksi siaksi, ostaja ei voinut pitää sitä. Tuttu pariskunta otti Estherin huostaansa. Esther muutti täysin pariskunnan elämän. Heille valkeni, että siat ovat rakastettavia ja rakastavia, älykkäitä ja ystävällisiä eläimiä, jotka ansaitsevat parempaa kuin sitä julmaa elämää, johon ne syntyvät. Pariskunnan oli luovuttava kaupunkiasunnostaan ja hankittava maatila, jossa oli tilaa isolle eläimelle. Syntyi Happily Ever Esther Farm Sanctuary, turvakoti eläimille. Koti, jossa eläimiä ei syödä, vaan ne ovat osa perhettä.

Kyse ei ole eläimen inhimillistämisestä. Sika vaan sattuu olemaan kuvatun kaltainen otus, ja hyvin samanlainen monin tavoin mitä ihminen. Oppivainen, utelias, sosiaalinen, ja älykäs kuin 5-6-vuotias lapsi. Lisäksi siisti, toisin kuin ihmiset usein.

 

 

Itse asiassa ei ole olemassa mitään sellaista kuin tuotantoeläin. Sana on ihmisen keksimä ja määrittelemä, ja vahvasti kulttuurisidonnainen luokittelu. Aasiassa koira ja kissa ovat tuotantoeläimiä. Ihmisetkin ovat toisinaan pitäneet toisiaan ’tuotantoeläiminä’, kuten orjuus osoitti. Orjan saattoi ostaa ja myydä, tappaa halutessaan, ja sen lapset pitää uusina orjina. Orjuus on lakkautettu, mutta ei vielä kaikkien kohdalla.

Suomessa emakkosikaa saa edelleen pitää puolet elämästään liikkumisen estävässä häkissä. Raskauden kokeneet ihmisäidit voivat hyvin kuvitella, että raskaana ollessaan on varmasti tukalaa maata liikkumatta betonilattialla päivästä toiseen. Tuo emakkosika ei saa tehdä poikasilleen heinistä pesää, vaikka vaisto sitä siihen kehottaa, se ei saa hoitaa poikasiaan, eikä se saa pitää niitä, sillä poikaset viedään pois tai tapetaan sen silmien edessä, jos eivät näytä riittävän hyväkuntoisilta. Tuo sika käy tämän läpi 2-3 kertaa vuodessa, kunnes muutaman vuoden ikäisenä ’teiniäitinä’ kohtaa loppunsa, vaikka elinikää riittäisi muuten noin 20 vuotta.

Tuo sika ei näe koskaan päivänvaloa, ennen kuin ehkä matkalla teurastamoon. Matkan aikana sillä on tukalan ahdasta, ehkä kylmä ja jano, ja sitä lyödään, ellei se liiku riittävän nopeasti. Se voi olla loukkaantunut, sairas, tai sokea, mutta sitä ei hoida kukaan, onhan se vain tuotantoeläin. Teurastamolla se tapetaan hiilidioksidilla tukehduttamalla. Kuolema on hidas ja tuskainen, sika joutuu paniikkiin, ei saa hengitettyä, kurkkua koskee ja se yrittää kiivetä toisten sikojen päälle päästäkseen pois.

Älä koskaan sano, että joulukinkun valinta on henkilökohtainen päätös. Mikään päätös ei ole henkilökohtainen, jos se edellyttää toisen tietoisen ja tuntoisen olennon kärsimystä ja kuolemaa. Joulukinkun hankinta vie sialta sen ainutkertaisen elämän, kuten maitolitran osto lehmältä vasikan. Valitse tänä jouluna toisin, valitse aito joulumieli.

 

 

Tekstin kuvat: Jo-Anne McArthur/ We Animals media
Esther’in kuva: estherthewonderpig/Instagram
teksti Taru

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Koirat juoksevat innoissaan avaralla niityllä kesäisellä päivälenkillämme. Näkymä on kaunis, pieni joki kiemurtelee peltojen laitaa ja luonnonkukat kaartuvat joen ylle.

Kaukana häämöttää punainen suuri rakennus. Se ei ole maalaistalo, vaan sikala, yksi Suomen suurimpia. Kun katseen kääntää vasemmalle, näkyy pitkänmallinen vaalea halli, sikala sekin. Oikealla häämöttää vielä kolmas.

Miksi näkymä on yhtä aikaa kaunis ja karmiva? Miksi sikalan näkeminen saa minussa aikaan ahdistavan ja oksettavan olon? Eikö Suomessa sikoja kuitenkin pidetä ihan hyvin, reagoinko typerästi?

Reaktio riippuu paljon siitä, mitä katsoja tietää, niin sioista kuin sikaloista.

Suomalaisessa sikalassa  voi olla tuhansia sikoja, ja yhdelle eläimelle on varattu tilaa ryhmäkarsinassa noin 0,65 neliömetriä. Siat viettävät lyhyen elämänsä sisätiloissa näkemättä päivänvaloa kuin vasta teurasrekan kyydissä. Emakkosiat pidetään noin puolet elämästään liikkumisen estävissä häkeissä, ensin tiineenä ollessaan emakkohäkissä, sen jälkeen porsitushäkissä. Häkeissä kuten ahtaissa ryhmäkarsinoissakin on betoni- tai ritilälattia. Emakkosika ei pysty häkissä edes kääntymään, saati hoitamaan poikasiaan. Elossa säilyvät poikaset viedään emolta noin 4 viikon ikäisinä, vaikka luonnossa vieroittaminen tapahtuisi kuukausia myöhemmin. Porsaiden yleisimmät kuolinsyyt ovat ripuli, ruhjoutuminen ja tukehtuminen. Porsaille tehdään kivuliaita toimenpiteitä, kuten urosporsaille kastrointi usein ilman kivunlievitystä, mahdollisesti tatuointi tai korvien loveaminen tai toisinaan jopa hampaiden katkaisu. Kun emolta on viety porsaat, se siemennetään miltei saman tien uudestaan, ja synnytyskierre jatkuu.

Entä millainen on sika? Huomattavasti älykkäämpi kuin koira tai kissa, ja sen mielen taitojen on havaittu olevan 5-7-vuotiaan ihmislapsen tasolla. Sika on sosiaalinen ja utelias olento, ja sosiaaliset suhteet toisiin sikoihin ovat sille tärkeitä. Se on myös siisti, ja kun sillä on tilaa, se erottelee ruokailu-, makuu-, ja ulostuspaikat huolellisesti toisistaan. Se on myös erittäin nopea oppimaan, ja sikoja on opetettu jopa pelaamaan tietokonepelejä ja kokoamaan palapelejä. Fysiologisesti sika on hyvin lähellä ihmistä.

Lihasiat viedään teurastamolle noin puolen vuoden iässä. Emakkoa käytetään synnyttäjänä useampia vuosia. Luonnossa sika eläisi yli 20 vuotta. Teuraskuljetukset ovat sioille stressaavia, sillä ahtaaseen tilaan tungetaan paljon toisilleen ennestään vieraita sikoja. Kuljetus voi kestää tuntikausia, jopa vuorokauden. Teurastamolla siat yleensä kaasutetaan hengiltä, mikä on hidas ja tuskallinen tapa kuolla. Siat tuntevat tukehtuvansa, huutavat ja kiipeilevät toistensa päälle yrittäessään päästä pakoon.

Kun tietää siasta ja sikalasta edes perusasiat, voi helposti kuvitella miten sika kokee elämänsä. Kaikilla nisäkkäillä on valtava tarve huolehtia poikasistaan, ja jos sialla olisi tilaa ja sopivat olosuhteet, se rakentaisi pesän ennen synnytystä, jossa se hoitaisi poikasensa. Nyt se ei pysty edes kääntymään maatessaan häkissä. Äitinä voin samastua myös sian raskausaikaan, ja kuvitella millaista olisi maata häkissä raskaana ollessaan betonilattialla päivästä toiseen pääsemättä liikkumaan.

Sian silmät ovat hyvin ihmissilmien kaltaiset. Jos kerran on katsonut sikaa silmiin ja nähnyt sen tietoisen katseen, ymmärtää ettei mikään makkara, kyljys, nahkatakki tai kenkäpari ole niin välttämätön, että se oikeuttaisi sian kokeman kärsimyksen. Sika ei myöskään ole ”vain tuotantoeläin”, sillä ei ole olemassa mitään tuotantoeläimiä, vaan kyse on ihmisen keksimästä määrittelystä. On vain eri eläinlajeja, josta ihmislaji on yksi. Ihmislajin kehityksen tasoa kuvaa se, miten se huolehtii muista, niin vähempiosaisista, sairaista, erirotuisista tai -lajisista. Voimme päättää, millä kehitystasolla haluamme olla. Voimme valita lajisorron lopettamisen ja nähdä sian yhtä tärkeänä kuin lemmikkikoiran.

Suomalainen sikala ei ole kaunis näky. Yllä kuvattu sian elämä ei ole mitään poikkeuksellista. Valokuvaaja Kristo Muurimaa on kuvannut lukemattomia suomalaisia sikaloita, navettoja ja broilerhalleja. Näkymä on kaikkialla lohduton. Näitä Muurimaan eläintehtaiksi kutsumia, keskitysleirien kaltaisia paikkoja on loputtomasti, ja ne ovat täynnä tuntevia, tietoisia ja älykkäitä olentoja. Siksi näkemäni suomalainen maalaismaisema eläinhalleineen on karmiva.

-taru

Mitä me häpeämme huomenna?

Mitä me häpeämme huomenna?

Viime päivinä ihmiskuntaa on muistuteltu ottamaan opikseen aiemmista virheistään, kun natsi-Saksan kuuluisimman keskitys- ja tuhoamisleirin Auschwitz-Birkenaun vapauttamisesta tuli kuluneeksi 75 vuotta. Juutalaisvainot ovat eräs ihmiskunnan suurista häpeänaiheista, samoin kuin monet sodat, terroriteot, tai orjuus. Häpeää aiheuttavat myös monet aiemmat kummalliset kiellot, kun naiset eivät saaneet äänestää tai kelvanneet papiksi, tai kun homoseksuaalisuus oli laitonta. Mutta mitä häpeää oma sukupolveni, mitkä tekomme tai tekemättä jättämisemme meitä tulevat hävettämään lastenlastemme edessä?

Vahva arvaukseni nostaa jaetulle ykkössijalle eläinten kohtelun ja ilmastonmuutoksen. Jaetulle, koska nämä kaksi asiaa kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Eläintuotannon päästöt ylittävät kaiken liikenteen yhteenlasketut päästöt, ja eläintuotanto aiheuttaa lukemattomia ympäristöongelmia vesistön likaantumisesta maaperän köyhtymiseen. Eniten uskon ja toivon meidän häpeävän kuitenkin eläinten kohtelua. Toivon, koska se tarkoittaa, että asiat tulevaisuudessa muuttuvat. Uskon, koska eläinten kohtelu on niin äärettömän julmaa ja massiivista. Ihmisen on kiistattomasti todistettu olevan yksi laji muiden joukossa, mutta ylivoimallaan se on saanut kaikki muut lajit joko kärsimään tai häviämään. Ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on valtava, ja maailmassa jäljellä olevista lajeista vain 4% on enää villieläimiä, kaikki muu on ihmisen karjaa. Karjan määrä on valtava, ja tehotuotannossa kärsivien ja kuolevien yksilöiden määrä sellainen, että sitä ei tahdo ymmärtää. Pienessä Suomessakin yhdessä vuodessa teurastetaan 79 miljoona eläintä.

Häpeää aiheuttaa erityisesti se, että ihminen ei kaikesta tieteen tarjoamasta tutkimusnäytöstä huolimatta tahdo käsittää eläinten mielen ja sielun olemassaoloa, niiden ihmisen kaltaista tietoisuutta ja tuntoisuutta, kykyä tuntea niin iloa, surua tai kipua. Järjen vähyydestäkään ei voi muita eläimiä syyttää, sika tai varis kun ovat älykkyydeltään kouluikäisen lapsen tasolla. Rotan nokkeluus, norsun empatiakyky ja muisti, delfiinien kommunikointikyky tai tiaisten monipuolinen lauserakenne ovat hämmästyttäviä näyttöjä eläinten kognitiivisista taidoista. Toisaalta, miksi eläinten hyvä kohtelu edes edellyttäisi niiltä mielen nokkeluutta? Kuvaahan länsimaisen yhteiskunnan moraalin tasoa miten se huolehtii vähempiosaisistaan ja heikoimmistaan kuten vanhuksista, lapsista ja vammaisista, heidän älykkyysosamäärästään huolimatta. Miksi ei niistä kaikista heikoimmista, eläimistä, joilla ei tässä yhteiskunnassa ääntä ole ollenkaan eikä edes lain suomaa suojaa turvanaan? Laki kun kohtelee eläintä yhä vain pelkkänä esineenä, vaikka yrityksiä tuoda eläimen itseisarvo lakiin on sitkeästi yritetty. Valtaosalla ns. tuotantoeläimistä ei ole oikeutta liikkumiseen, omien jälkeläistensä hoivaan, lajitoverin seuraan, vanhuuteen, monilla ei edes juomaveteen…ja yhdelläkään ei ole oikeutta elää. Tämän tajuaminen ja eläinten kaltoinkohtelun ymmärrys tulevat vastaan jossain kohtaan, mikäli ihmiskunnassa tapahtuu minkäänlaista moraalista kehitystä. Lapsenlapsemme tulevat kauhistelemaan: mitä me teimme muille eläimille.

Arvelen, että ennen kuin häpeä eläinten kohtelusta iskee, tulee lihahäpeä, josta on jo nähtävissä merkkejä. Veganismi laajenee, ja enemmistö vegaaneista kertoo valintansa syyksi eläinten huonon kohtelun. Kuvia grillissä paistuvista lihapihveistä ei haluta sosiaalisessa mediassa enää jakaa, ellei toivo leimautuvansa itsekkääksi ja ympäristöongelmia väheksyväksi juntiksi. Muutosta tulee auttamaan uusien keino- tai kasvilihojen ilmestyminen kauppojen hyllyille ja soluviljellyn lihan yleistyminen. Vaikka ei eläinten oikeuksista välittäisi, tulee eläinperäisten tuotteiden kulutus vähenemään ainakin länsimaissa, kun niiden aiheuttamat ympäristöongelmat tiedostetaan nykyistä paremmin.

Ilmastonmuutos tulee olemaan toinen vaikeasti selitettävä asia seuraaville sukupolville; miksi me emme tehneet mitään, vaikka tiesimme ja näimme koko ajan mitä tapahtuu? Ilmastonmuutos kietoutuu laajempaan kestävyyskriisiin, johon myös suhtauduimme välinpitämättömästi. Kulutamme ja ostamme, aina uutta pikamuotia, kodinkonetta ja sisustustavaraa, vaikka kaatopaikat täyttyvät ja merissä ajelehtii muoviroskaa valtavina lauttoina. Lennämme lomamatkoille ja jaamme matkoistamme kuvia mitä ostamme, syömme ja juomme, ja pahimmillaan miten poseeraamme eksoottisen eläimen kanssa samassa kuvassa. Kuten lihahäpeästä, lentohäpeästä on jo nähtävissä merkkejä, ja moni on tietoisesti vähentänyt matkustamistaan. Sosiaalinen media ei kuitenkaan unohda, ja meillä tulee olemaan selittämistä jälkipolville miten niin huolettomasti matkustelimme. Selittämistä tulee vaatimaan myös antibioottien vastuuton käyttömme etenkin eläinten lääkitsemiksi ’varmuuden vuoksi’, kun antibioottiresistentit bakteerit yleistyvät.

Häpeän aiheita riittää. Varmaa on, että tulevat sukupolvet tulevat tuomitsemaan monia nykyisen elämäntapamme piirteitä.

 

P.S. Ehdit vielä käydä katsomassa näyttelyn 79  miljoonaa Helsingissä. 79 miljoonaa on valokuvaaja Emmi Kähkösen projekti, joka sai alkunsa vuohen syntymästä, jota Kähkönen oli kuvaamassa. Kokemuksesta heräsi kysymyksiä. Mikä on eläimen elinkaari? Mihin se päättyy? Mikä ihmisen rooli on? Keväällä 2018 yksi teurastamo avasi ovensa valokuvaajalle.

”Etupihalla on tuhannen litran juottoastia täynnä aivoja. Tilanne tuntuu niin absurdilta, että se vähän naurattaa.”

 

-taru

 

 

 

Eläimet uutisissa

Eläimet uutisissa

”Noin tuhannen neliön sikalassa oli suuri tulipalo – 250 sikaa kuoli. Palomestari ei uskalla tässä kohtaa arvioida palon syttymissyytä eikä palossa aiheutuneiden menetysten rahallista arvoa.”
” Palaneen sikalan osakas kertoo: Sikalapalo aiheutti miljoonavahingot – Tämmöistä elämä on joskus”
”Suomalaista sianlihaa viedään nyt massoittain Kiinaan”
”Lisääntyvä kanansyönti kasvattaa myös broileritiloja – 150 000 lintua ei ole enää harvinaisuus”

 

Uutisten eläimet ovat massaa, jota kuvataan numeraalisena määränä, kiloina ja euroina. Uutinen on ”hyvä” ja positiivinen, jos eläimiin kohdistuva toiminta kasvattaa vientituloja, tuo lisää kannattavuutta tai aikaansaa tuottoa sijoitukselle. Eläimiä kohdannut onnettomuus, vaikkapa sikalapalo, on ikävä uutinen siitä syystä, että se aiheuttaa suuria kustannuksia tuottajalle ja heikentää sianlihan toimitusvarmuutta.

Uutisessa unohtuu eläimen näkökulma. Unohtuu se, miten jokainen eläin on yksilö, jolla on oma luonteensa ja erityispiirteensä, ja yksi ainutkertainen elämä. Samoin se, miten eläimet kärsivät suurissa tuotantohalleissa. Uutisessa ei myöskään pohdita, miltä tuntuu pelko ja paniikki, miltä tukehtua savuun tai palaa kuoliaaksi, pääsemättä ulos häkistä tai aitauksesta.

Uutisessa ei kuvata myöskään sitä, mitä tuotannon lisäys tarkoittaa jokaisen eläimen ainoan elämän kannalta. Lisää emakoita, jotka makaavat häkeissä eivätkä saa hoitaa poikasiaan. Lisää lehmiä, joilta viedään vasikat heti synnytyksen jälkeen. Lisää nopeasta kasvusta kärsiviä lintuja, joiden katkenneita jalkoja tai siipiä ei eläinlääkäri hoida. Lisää verkkopohjaiseen häkkiin syntyviä ketunpoikasia, joiden jalat vääntyvät. Lisää silppuriin heitettyjä vastakuoriutuneita tipuja, jotka sattuvat syntymään kukonpoikina. Lisää lapsina tai hyvin nuorina tapettuja eläimiä, sikoja, emolehmiä, sonnivasikoita, vuohia, ankkoja, kukkoja, kettuja, minkkejä, munijakanoja, supikoiria, broilereita…

Eläinten älykkyys, tietoisuus ja tuntoisuus on jo pitkään tiedostettu, mutta uutisoinnissa se unohtuu jonnekin. Mihin ihminen on kadottanut empatiakykynsä? Missä viipyy toimittajakunta, joka murtaa perinteisen tavan uutisoida eläintuotannosta ja nostaa esiin myös eläimen näkökulman?

Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg kirjoittaa toiveistaan muille toimittajille joulukirjeessään 20.12.2019: ”Toivon lisää juttuja eläimistä – ei yksittäisistä eläintarhan tai akvaarion otuksista, jotka ovat saaneet pentuja tai tehneet jotain hassua, vaan eläinten ajattelusta ja toimista ja ihmisten suhteesta muihin lajeihin.”

Muutos on mitä ilmeisimmin tuloillaan. Keinolihan tuotekehitys etenee, kasviperäinen tuotanto lisääntyy, veganismi valtavirtaistuu. Moni vegaani rinnastaa eläinten syönnin yhtä vastenmieliseksi kuin ihmissyönnin. Mikäli ihminen lajina kehittyy, tulee eläinten syöminen todennäköisesti olemaan outoa ja harvinaista, ajatuksenakin epämiellyttävää, ja häpeällinen vaihe ihmisen historiassa. Sitä tulevat tulevaisuuden uutisetkin kummastelemaan.

-taru

Joulumieltä sonneille

Joulumieltä sonneille

Olethan seurannut Poju-sonnin tarinaa? Jos et, löydät sen Eläimistä-sivun aiemmista teksteistä. Nyt Pojun uusimpiin kuulumisiin!

Pojua tapaamassa

Poju on kasvattanut paksun, pörröisen talviturkin! Se oli ensimmäinen huomiomme, kun kävimme toivottamassa Pojulle hyvää joulunaikaa. Viime vierailusta oli jo vierähtänyt pari kuukautta. Koska sonnipojat viettävät kaiken aikansa ulkona, kasvaa niille lämmin turkki talviajaksi. Se hämmästytti, sillä voisi kuvitella ihmisen pitkälle jalostaman lihakarjarodun olevan sopeutumaton oloihin, joissa niitä ei yleensä pidetä. Turkinkasvatuksen lisäksi Poju oli kasvanut korkeutta, mutta oli edelleen melko hoikka, sillä varsinaisen lihasmassan kasvu alkaa vasta kuin pituuskasvu alkaa olla saavutettu.

Ja miten suloinen Poju oli! Sonneja ei ehkä yleensä kuvata sanalla söpö, mutta sitä Poju on. Toki kummitätien näkökulma on aavistuksen subjektiivinen, mutta Poju on kyllä mitä kaunein sonni. Parasta oli nähdä sen voivan niin hyvin; Tarjan sanoin, Poju huokui rauhaa ja tyyneyttä. Se on myös virkeä ja oikeasti elossa, ja ystävyys sonnikavereiden kanssa näyttää vain syventyneen. Yhtään nahistelua pojilla ei ole kuulemma ollut, vaan yhdessä ja kylki kyljessä edelleen niin syödään kuin nukutaan. Onni on oma lauma!

 

 

Herkuttelua

Tuliaisiksi sonnipojat saivat leipää ja kakkupaloja, omenoita, porkkanoita, rehua, ja joulunpyhiä varten katosta riippuvan aktivointiherkun. Yhtään ei vierastettu, vaan kaikki tulivat heti syömään kädestä. Luottamus ihmisiin näkyi, eli näitä poikia pidetään ilmeisen hyvin. Osa tuomisista kaadettiin yhteiseen astiaan, eikä herkuista tapeltu nytkään, vaan hyvässä kaverihengessä popsittiin vati tyhjäksi. Aikoinaan kun Poju oli pieni ja ypöyksin navetassa, tapasin harjata sitä, mistä se nautti kovasti. Niinpä olin ottanut harjan mukaan, ja etenkin kaulan alta harjaaminen vaikutti tuntuvan edelleen aika mukavalta. Niin kovin samanlaisiahan tässä ollaan, sillä kukapa ei nauttisi hieronnasta tai herkuista, oli sitten ihminen tai sonni.

 

Ulkoilmaelämää

Lounaissuomalainen joulumaisema harvoin muistuttaa joulukorttien kuvitusta. Nytkin on satanut jäistä vettä viikkotolkulla, ja paraskin laidun, metsä, tai muu maa-alue on yhtä vetistä sotkua. Onneksi sonnien laidun on viettävää rinnettä, johon vesi ei jää makaamaan. Paikalle on ajettu syksyn mittaan myös kuormakaupalla hiekkaa ja soraa mutaisuutta vähentämään. Sonnit olivat välillä samalla laitumella äskettäin varsoneen tamman kanssa, mutta hassu episodi pitää ne toistaiseksi erillään. Varsalla oli todettu ripuli, joka johtui sonnien takapuolten nuolemisesta. Sonnit olivat kyllä kuulemma nauttineet suuresti tästä puhtaanapitopalvelusta.

 

Toivottavasti talven mittaan saadaan lunta, jotta Poju pääsee ensimmäistä kertaa elämässään piehtaroimaan puhtaaseen lumeen. Eiköhän se innostu lumesta siinä kun lapset yleensäkin. Tästä kuultaneen jatkossa lisää.

 

 

taru