Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Olet ehkä kuullut Esther-siasta tai seurannut sen some-kuulumisia. Estherin piti olla ”minipossu”, mutta koska Esther osoittautuikin Sus scrofa domestica-rotuiseksi eli tavalliseksi, ihmisen tuotantoeläimeksi luokittelemaksi siaksi, ostaja ei voinut pitää sitä. Tuttu pariskunta otti Estherin huostaansa. Esther muutti täysin pariskunnan elämän. Heille valkeni, että siat ovat rakastettavia ja rakastavia, älykkäitä ja ystävällisiä eläimiä, jotka ansaitsevat parempaa kuin sitä julmaa elämää, johon ne syntyvät. Pariskunnan oli luovuttava kaupunkiasunnostaan ja hankittava maatila, jossa oli tilaa isolle eläimelle. Syntyi Happily Ever Esther Farm Sanctuary, turvakoti eläimille. Koti, jossa eläimiä ei syödä, vaan ne ovat osa perhettä.

Kyse ei ole eläimen inhimillistämisestä. Sika vaan sattuu olemaan kuvatun kaltainen otus, ja hyvin samanlainen monin tavoin mitä ihminen. Oppivainen, utelias, sosiaalinen, ja älykäs kuin 5-6-vuotias lapsi. Lisäksi siisti, toisin kuin ihmiset usein.

 

 

Itse asiassa ei ole olemassa mitään sellaista kuin tuotantoeläin. Sana on ihmisen keksimä ja määrittelemä, ja vahvasti kulttuurisidonnainen luokittelu. Aasiassa koira ja kissa ovat tuotantoeläimiä. Ihmisetkin ovat toisinaan pitäneet toisiaan ’tuotantoeläiminä’, kuten orjuus osoitti. Orjan saattoi ostaa ja myydä, tappaa halutessaan, ja sen lapset pitää uusina orjina. Orjuus on lakkautettu, mutta ei vielä kaikkien kohdalla.

Suomessa emakkosikaa saa edelleen pitää puolet elämästään liikkumisen estävässä häkissä. Raskauden kokeneet ihmisäidit voivat hyvin kuvitella, että raskaana ollessaan on varmasti tukalaa maata liikkumatta betonilattialla päivästä toiseen. Tuo emakkosika ei saa tehdä poikasilleen heinistä pesää, vaikka vaisto sitä siihen kehottaa, se ei saa hoitaa poikasiaan, eikä se saa pitää niitä, sillä poikaset viedään pois tai tapetaan sen silmien edessä, jos eivät näytä riittävän hyväkuntoisilta. Tuo sika käy tämän läpi 2-3 kertaa vuodessa, kunnes muutaman vuoden ikäisenä ’teiniäitinä’ kohtaa loppunsa, vaikka elinikää riittäisi muuten noin 20 vuotta.

Tuo sika ei näe koskaan päivänvaloa, ennen kuin ehkä matkalla teurastamoon. Matkan aikana sillä on tukalan ahdasta, ehkä kylmä ja jano, ja sitä lyödään, ellei se liiku riittävän nopeasti. Se voi olla loukkaantunut, sairas, tai sokea, mutta sitä ei hoida kukaan, onhan se vain tuotantoeläin. Teurastamolla se tapetaan hiilidioksidilla tukehduttamalla. Kuolema on hidas ja tuskainen, sika joutuu paniikkiin, ei saa hengitettyä, kurkkua koskee ja se yrittää kiivetä toisten sikojen päälle päästäkseen pois.

Älä koskaan sano, että joulukinkun valinta on henkilökohtainen päätös. Mikään päätös ei ole henkilökohtainen, jos se edellyttää toisen tietoisen ja tuntoisen olennon kärsimystä ja kuolemaa. Joulukinkun hankinta vie sialta sen ainutkertaisen elämän, kuten maitolitran osto lehmältä vasikan. Valitse tänä jouluna toisin, valitse aito joulumieli.

 

 

Tekstin kuvat: Jo-Anne McArthur/ We Animals media
Esther’in kuva: estherthewonderpig/Instagram
teksti Taru

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Koirat juoksevat innoissaan avaralla niityllä kesäisellä päivälenkillämme. Näkymä on kaunis, pieni joki kiemurtelee peltojen laitaa ja luonnonkukat kaartuvat joen ylle.

Kaukana häämöttää punainen suuri rakennus. Se ei ole maalaistalo, vaan sikala, yksi Suomen suurimpia. Kun katseen kääntää vasemmalle, näkyy pitkänmallinen vaalea halli, sikala sekin. Oikealla häämöttää vielä kolmas.

Miksi näkymä on yhtä aikaa kaunis ja karmiva? Miksi sikalan näkeminen saa minussa aikaan ahdistavan ja oksettavan olon? Eikö Suomessa sikoja kuitenkin pidetä ihan hyvin, reagoinko typerästi?

Reaktio riippuu paljon siitä, mitä katsoja tietää, niin sioista kuin sikaloista.

Suomalaisessa sikalassa  voi olla tuhansia sikoja, ja yhdelle eläimelle on varattu tilaa ryhmäkarsinassa noin 0,65 neliömetriä. Siat viettävät lyhyen elämänsä sisätiloissa näkemättä päivänvaloa kuin vasta teurasrekan kyydissä. Emakkosiat pidetään noin puolet elämästään liikkumisen estävissä häkeissä, ensin tiineenä ollessaan emakkohäkissä, sen jälkeen porsitushäkissä. Häkeissä kuten ahtaissa ryhmäkarsinoissakin on betoni- tai ritilälattia. Emakkosika ei pysty häkissä edes kääntymään, saati hoitamaan poikasiaan. Elossa säilyvät poikaset viedään emolta noin 4 viikon ikäisinä, vaikka luonnossa vieroittaminen tapahtuisi kuukausia myöhemmin. Porsaiden yleisimmät kuolinsyyt ovat ripuli, ruhjoutuminen ja tukehtuminen. Porsaille tehdään kivuliaita toimenpiteitä, kuten urosporsaille kastrointi usein ilman kivunlievitystä, mahdollisesti tatuointi tai korvien loveaminen tai toisinaan jopa hampaiden katkaisu. Kun emolta on viety porsaat, se siemennetään miltei saman tien uudestaan, ja synnytyskierre jatkuu.

Entä millainen on sika? Huomattavasti älykkäämpi kuin koira tai kissa, ja sen mielen taitojen on havaittu olevan 5-7-vuotiaan ihmislapsen tasolla. Sika on sosiaalinen ja utelias olento, ja sosiaaliset suhteet toisiin sikoihin ovat sille tärkeitä. Se on myös siisti, ja kun sillä on tilaa, se erottelee ruokailu-, makuu-, ja ulostuspaikat huolellisesti toisistaan. Se on myös erittäin nopea oppimaan, ja sikoja on opetettu jopa pelaamaan tietokonepelejä ja kokoamaan palapelejä. Fysiologisesti sika on hyvin lähellä ihmistä.

Lihasiat viedään teurastamolle noin puolen vuoden iässä. Emakkoa käytetään synnyttäjänä useampia vuosia. Luonnossa sika eläisi yli 20 vuotta. Teuraskuljetukset ovat sioille stressaavia, sillä ahtaaseen tilaan tungetaan paljon toisilleen ennestään vieraita sikoja. Kuljetus voi kestää tuntikausia, jopa vuorokauden. Teurastamolla siat yleensä kaasutetaan hengiltä, mikä on hidas ja tuskallinen tapa kuolla. Siat tuntevat tukehtuvansa, huutavat ja kiipeilevät toistensa päälle yrittäessään päästä pakoon.

Kun tietää siasta ja sikalasta edes perusasiat, voi helposti kuvitella miten sika kokee elämänsä. Kaikilla nisäkkäillä on valtava tarve huolehtia poikasistaan, ja jos sialla olisi tilaa ja sopivat olosuhteet, se rakentaisi pesän ennen synnytystä, jossa se hoitaisi poikasensa. Nyt se ei pysty edes kääntymään maatessaan häkissä. Äitinä voin samastua myös sian raskausaikaan, ja kuvitella millaista olisi maata häkissä raskaana ollessaan betonilattialla päivästä toiseen pääsemättä liikkumaan.

Sian silmät ovat hyvin ihmissilmien kaltaiset. Jos kerran on katsonut sikaa silmiin ja nähnyt sen tietoisen katseen, ymmärtää ettei mikään makkara, kyljys, nahkatakki tai kenkäpari ole niin välttämätön, että se oikeuttaisi sian kokeman kärsimyksen. Sika ei myöskään ole ”vain tuotantoeläin”, sillä ei ole olemassa mitään tuotantoeläimiä, vaan kyse on ihmisen keksimästä määrittelystä. On vain eri eläinlajeja, josta ihmislaji on yksi. Ihmislajin kehityksen tasoa kuvaa se, miten se huolehtii muista, niin vähempiosaisista, sairaista, erirotuisista tai -lajisista. Voimme päättää, millä kehitystasolla haluamme olla. Voimme valita lajisorron lopettamisen ja nähdä sian yhtä tärkeänä kuin lemmikkikoiran.

Suomalainen sikala ei ole kaunis näky. Yllä kuvattu sian elämä ei ole mitään poikkeuksellista. Valokuvaaja Kristo Muurimaa on kuvannut lukemattomia suomalaisia sikaloita, navettoja ja broilerhalleja. Näkymä on kaikkialla lohduton. Näitä Muurimaan eläintehtaiksi kutsumia, keskitysleirien kaltaisia paikkoja on loputtomasti, ja ne ovat täynnä tuntevia, tietoisia ja älykkäitä olentoja. Siksi näkemäni suomalainen maalaismaisema eläinhalleineen on karmiva.

-taru

Äitiydestä

Äitiydestä

Äitiys on yhtenä teemana tunnetussa tv-ohjelmassa The Handmaid’s Tale – Orjattaresi. On uutisoitu, että varsinkin naiset ahdistuvat katsoessaan ohjelmaa, jossa naisia pidetään lähinnä synnytyskoneina. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen sarja. Faktaa taas on, että ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joille tätä tapahtuu jatkuvasti. Näitä äitejä saatetaan väkisin raskaaksi, käytetään synnytyskoneina, pidetään liikkumista rajoittavissa ahtaissa tiloissa, heiltä viedään lapset, ja lopuksi oma henki kun synnyttäminen ei enää ole onnistu. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joita pidetään lähinnä synnytyskoneina. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Kuvassa seurassani on Pisara, nuori äiti, jonka kohtalo on toimia kuvatun kaltaisena synnytyskoneena. Samassa navetassa Pisaran kanssa syntyi myös blogissamme usein kuvattu Poju-sonni. Synnytettyään Pojun emo nuoli sitä pitkään, kunnes pikkuinen vasikka oli aivan puhdas. Kohta vasikka alkoi yrittää pystyyn, huojuen ja kompastellen, ja pian se imikin jo emon maitoa. Poju oli sikäli onnellisessa asemassa, että se sai viettää ensimmäiset kuukautensa äitinsä kanssa. Jos kyseessä olisi ollut maitotila, vasikka olisi viety pois emoltaan miltei saman tien. Koska lihakarjatilalla ei maitoa tuotettu, sai Poju imeä äitinsä maitoa useita kuukausia. Koko tuon ajan oli hellyttävää seurata, miten hellästi emo siitä huolehti, nuoli poikaansa puhtaaksi, seisoi kärsivällisesti paikallaan poikasen juodessa maitoa, ja meni heti seisomaan sen suojaksi, jos joku vieras tuli lähelle karsinaa. Sonnivasikkana Poju olisi teurastettu jo reilusti alle vuoden ikäisenä, mutta saimme sen pelastettua lemmikiksi varsinaissuomalaiselle maatilalle.

Kuvassa nuori Poju emonsa kanssa

Myös sialla on valtava tarve hoitaa poikasiaan. Sika on älykäs, utelias ja hyvin perhekeskeinen eläin. Synnytyksen lähestyessä emakkosika on levoton, ellei sillä ole mahdollisuutta rakentaa pesää tuleville poikasilleen. Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille, ja emon lämpö myös estää porsaskuolemia. Valitettavasti vapaaporsitus ja kuivikkeiden tarjoaminen pesäntekoa varten on vielä kovin harvinaista, ja sika joutuukin yleensä synnyttämään betoni- tai ritiläpohjaisessa häkissä, jossa se ei voi liikkua eikä millään lailla huolehtia poikasistaan.

 

Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille

 

Yksinkertaiseksi luultu kana on myös hellä ja huolehtivainen emo, kun sille annetaan siihen mahdollisuus. Sanonta ’huolehtii kuin kanaemo’ pitää paikkansa, sillä kanaemo hoivaa ja suojelee poikasiaan lempeästi sekä opettaa niille monia taitoja. Se näyttää mitä kannattaa syödä, mikä on vaarallista tai myrkyllistä, ja miten käydään juomassa vesiastialla tai nukutaan oksalla. On hellyttävää, miten kanaemo ”juttelee” poikasilleen jo ennen kuoriutumista, ja poikaset vastaavat.

Samoin luonnonvaraiset eläimet kuten supikoira ja mäyrä ovat huolehtivia äitejä. Mäyrä synnyttää vain yhden poikueen vuodessa ja emo imettää poikasiaan pesäluolassa 3-6 kuukautta. Parin kuukauden ikäisinä poikaset siirtyvät kurkkimaan maailmaa luolan suulta, leikkimään sen edustalle ja seurailemaan emoaan metsäretkille. Tavallisesti poikaset viettävät ensimmäisen talvensa emon kanssa, toisinaan pitempäänkin. Viime vuonna voimaan tullut metsästysasetus kohtelee näitä äitejä julmalla tavalla. Niin mäyrän kuin supikoiran saa nykyään tappaa kuka vaan ja koska vaan. Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Me ihmisäidit ja eläinäidit olemme kovin samanlaisia tarpeessamme pitää huolta jälkikasvustamme. Äitiys yhdistää, ja meidän on helppo tuntea sympatiaa hellästi poikasiaan huolehtivia eläinemoja kohtaan. Äitinä ja naisena hämmästyttää, miksi tämä tunne näyttäytyy lähinnä vain television hellyttäviä eläinpoikueita katsoessa eikä arjen valinnoissa. Lehmänmaitotuotteet jäivät itseltäni ostamatta siitä päivästä alkaen, kun ymmärsin että maidontuotanto tarkoittaa lapsen viemistä äidiltään kerta toisensa jälkeen. Äitinä on helppo samastua emolehmään, siihen siteeseen mikä sen ja poikasen välillä vallitsee. Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen. Me pärjäämme lukuisilla tarjolla olevilla kasviperäisillä maidonkaltaisilla elintarvikkeilla mainiosti. Empatia äitiin ja poikasiin on myös sitä, että kummankaan paikka ei ole ruokapöydässä, josta puuttuvat meillä niin porsas, kana kuin muna.

 

Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen.

 

Näin äitienpäivän lähestyessä voisimme havahtua kunnioittamaan äitejä yli lajirajojen; eletään niin, että annetaan kaikkien äitien olla äitejä ja huolehtia lapsistaan.

 

-taru