Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Koirat juoksevat innoissaan avaralla niityllä kesäisellä päivälenkillämme. Näkymä on kaunis, pieni joki kiemurtelee peltojen laitaa ja luonnonkukat kaartuvat joen ylle.

Kaukana häämöttää punainen suuri rakennus. Se ei ole maalaistalo, vaan sikala, yksi Suomen suurimpia. Kun katseen kääntää vasemmalle, näkyy pitkänmallinen vaalea halli, sikala sekin. Oikealla häämöttää vielä kolmas.

Miksi näkymä on yhtä aikaa kaunis ja karmiva? Miksi sikalan näkeminen saa minussa aikaan ahdistavan ja oksettavan olon? Eikö Suomessa sikoja kuitenkin pidetä ihan hyvin, reagoinko typerästi?

Reaktio riippuu paljon siitä, mitä katsoja tietää, niin sioista kuin sikaloista.

Suomalaisessa sikalassa  voi olla tuhansia sikoja, ja yhdelle eläimelle on varattu tilaa ryhmäkarsinassa noin 0,65 neliömetriä. Siat viettävät lyhyen elämänsä sisätiloissa näkemättä päivänvaloa kuin vasta teurasrekan kyydissä. Emakkosiat pidetään noin puolet elämästään liikkumisen estävissä häkeissä, ensin tiineenä ollessaan emakkohäkissä, sen jälkeen porsitushäkissä. Häkeissä kuten ahtaissa ryhmäkarsinoissakin on betoni- tai ritilälattia. Emakkosika ei pysty häkissä edes kääntymään, saati hoitamaan poikasiaan. Elossa säilyvät poikaset viedään emolta noin 4 viikon ikäisinä, vaikka luonnossa vieroittaminen tapahtuisi kuukausia myöhemmin. Porsaiden yleisimmät kuolinsyyt ovat ripuli, ruhjoutuminen ja tukehtuminen. Porsaille tehdään kivuliaita toimenpiteitä, kuten urosporsaille kastrointi usein ilman kivunlievitystä, mahdollisesti tatuointi tai korvien loveaminen tai toisinaan jopa hampaiden katkaisu. Kun emolta on viety porsaat, se siemennetään miltei saman tien uudestaan, ja synnytyskierre jatkuu.

Entä millainen on sika? Huomattavasti älykkäämpi kuin koira tai kissa, ja sen mielen taitojen on havaittu olevan 5-7-vuotiaan ihmislapsen tasolla. Sika on sosiaalinen ja utelias olento, ja sosiaaliset suhteet toisiin sikoihin ovat sille tärkeitä. Se on myös siisti, ja kun sillä on tilaa, se erottelee ruokailu-, makuu-, ja ulostuspaikat huolellisesti toisistaan. Se on myös erittäin nopea oppimaan, ja sikoja on opetettu jopa pelaamaan tietokonepelejä ja kokoamaan palapelejä. Fysiologisesti sika on hyvin lähellä ihmistä.

Lihasiat viedään teurastamolle noin puolen vuoden iässä. Emakkoa käytetään synnyttäjänä useampia vuosia. Luonnossa sika eläisi yli 20 vuotta. Teuraskuljetukset ovat sioille stressaavia, sillä ahtaaseen tilaan tungetaan paljon toisilleen ennestään vieraita sikoja. Kuljetus voi kestää tuntikausia, jopa vuorokauden. Teurastamolla siat yleensä kaasutetaan hengiltä, mikä on hidas ja tuskallinen tapa kuolla. Siat tuntevat tukehtuvansa, huutavat ja kiipeilevät toistensa päälle yrittäessään päästä pakoon.

Kun tietää siasta ja sikalasta edes perusasiat, voi helposti kuvitella miten sika kokee elämänsä. Kaikilla nisäkkäillä on valtava tarve huolehtia poikasistaan, ja jos sialla olisi tilaa ja sopivat olosuhteet, se rakentaisi pesän ennen synnytystä, jossa se hoitaisi poikasensa. Nyt se ei pysty edes kääntymään maatessaan häkissä. Äitinä voin samastua myös sian raskausaikaan, ja kuvitella millaista olisi maata häkissä raskaana ollessaan betonilattialla päivästä toiseen pääsemättä liikkumaan.

Sian silmät ovat hyvin ihmissilmien kaltaiset. Jos kerran on katsonut sikaa silmiin ja nähnyt sen tietoisen katseen, ymmärtää ettei mikään makkara, kyljys, nahkatakki tai kenkäpari ole niin välttämätön, että se oikeuttaisi sian kokeman kärsimyksen. Sika ei myöskään ole ”vain tuotantoeläin”, sillä ei ole olemassa mitään tuotantoeläimiä, vaan kyse on ihmisen keksimästä määrittelystä. On vain eri eläinlajeja, josta ihmislaji on yksi. Ihmislajin kehityksen tasoa kuvaa se, miten se huolehtii muista, niin vähempiosaisista, sairaista, erirotuisista tai -lajisista. Voimme päättää, millä kehitystasolla haluamme olla. Voimme valita lajisorron lopettamisen ja nähdä sian yhtä tärkeänä kuin lemmikkikoiran.

Suomalainen sikala ei ole kaunis näky. Yllä kuvattu sian elämä ei ole mitään poikkeuksellista. Valokuvaaja Kristo Muurimaa on kuvannut lukemattomia suomalaisia sikaloita, navettoja ja broilerhalleja. Näkymä on kaikkialla lohduton. Näitä Muurimaan eläintehtaiksi kutsumia, keskitysleirien kaltaisia paikkoja on loputtomasti, ja ne ovat täynnä tuntevia, tietoisia ja älykkäitä olentoja. Siksi näkemäni suomalainen maalaismaisema eläinhalleineen on karmiva.

-taru

Eläinrakkautta

Eläinrakkautta

Suuri osa meistä sanoo olevansa eläinrakkaita. Minäkin olen sanonut niin koko ikäni. Lemmikit tuovat meille valtavasti iloa. Niiden kanssa on hauska touhuta. On kiva opettaa koiralle uusia temppuja ja esitellä niitä ystäville ja työtovereille. Lemmikkieläinliikkeet pursuvat erilaisia leluja ja aktivointipelejä. Olen ylpeänä käynyt koiran kanssa lemmikkitarvikeliikkeeissä ostamassa toinen toistaan hienompia valjaita ja nuttuja, valinnut tyylikkäitä ruoka-astioita ja tilannut maailmalta makuualustoja ja kantolaukkuja. On kiva ilahduttaa lemmikkiä uusilla takeilla ja leluilla.

Lemmikin kanssa saa toteuttaa hoivaviettiään. Varsinkin lapsettomille se on hienoa. Monet lemmikkieläimiksi valikoituneet lajit ja rodut on jalostettu söpöiksi ja pörröisiksi. Niillä on suuret silmät ja pieni nenä. Ne pysyvät pentumaisina koko ikänsä.

Lemmikistä tulee perheenjäsen. Sitä ruokitaan, pidetään puhtaana ja huolehditaan ettei se pitkästy. Sitä käytetään säännöllisesti eläinlääkärissä ja trimmattavana. Sen kanssa harrastetaan ja käydään koulutuksissa, jopa terapiassa. On ilo nähdä lemmikin voivan hyvin. Hyvä olo tarttuu.

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään, mitä eläinrakkaus tarkoittaa ja mistä se kumpuaa. Miksi olen aina halunnut oman lemmikkieläimen. Olisiko luonnosta vieraantuminen meille kaupunkilaisille yksi syy. Haluamme pienen palan luontoa ja elämää kotiimme. Vai onko pohjimmiltaan kyse vallasta ja omistamisesta. Ainakin lajisorrosta.

Eläinten jako lemmikkeihin, tuotantoeläimiin ja metsästetäviin eläimiin on ihmisen kehittämä jako. Ihminen on päättänyt, että jotkut eläinlajit ansaitsevat hoivaa ja hoitoa ja ovat yksilöinä arvokkaita. Jotkut eläinlajit on päätetty laittaa tuotantoeläinkategoriaan, jolloin ne eivät ole yksilöitä, eikä niiden elämä ole arvokas. Joitakin villinä eläviä eläimiä on alettu metsästää. Metsästystä eli eläinten tappamista pidetään harrastuksena. Jotkut eläinlajit ovat saaneet ”haittaeläin” tai ”vieraslaji” leiman. Niitä saa tappaa myös pesimisaikaan.

Onko siis melko kevyttä sanoa itseään eläinrakkaksi, jos se rakkaus yltää vain omiin tai sukulaisten ja naapuruston lemmikeihin. Tai vain lemmikkieläimiin yleensä. Ja onko eläinrakkaus silloinkin melko itsekästä. Lemmikkieläin on täysin omistajansa vallassa. Omistaja päätää mitä ja milloin lemmikki syö, milloin ja miten se ulkoilee ja harrastaako se ja mitä. Työssäkäyvän kaupunkiasujan on tosi vaikea tarjota lemmikilleen lajityypillistä ja virikkeellistä elämää.

Olisiko suurinta eläinrakkautta lemmikkejä kohtaan olla ottamatta lemmikkiä. Olla vangitsematta ketään oman valtansa alle. Vaikea kysymys. Maailma on täynnä hylättyjä, lemmikiksi jalostettu kissoja, koiria ja kaneja. Onko kuitenkin parempi tarjota niille koti kuin jättää ne kaduille ja tarhoille selviämään kurjissa oloissa . Ideaalimaailmassani kaikki eläimet ovat vapaita ja elävät kukin haluamaasa elämää toivomallaan tavalla. Olemme kuitenkin jalostaneet suuren määrän eläimiä sellasiksi, että niiden on hyvin haastavaa pärjätä vapaina luonnossa, ainakaan näillä leveysasteilla.

Eläinrakkauteni on varmasti ollut itsekästä. Olen hankkinut lemmikit itsekkäistä syistä. Olen nauttinut lemmikkini pyyteettömästä rakkaudesta, vilpittömyydestä ja luottamuksesta. Samalla olen oppinut paljon. Ennen kaikkea hetkessä elämistä. Myös tältä kainalossani nukkuvalta, rakkaalta ystävältä, kennelistä ostetulta rotukoiralta.

 

-tarja