Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

– ”En syö ollenkaan punaista lihaa”
– ”Meidän perheessä syödään lähinnä broileria”
– ”Broileri on kevyttä ja terveellistä, ja onhan se ilmastoystävällistäkin”

 

Otteita työpaikan lounaspöytäkeskustelusta. Mielipiteitä, jotka on poimittu median tietovirrasta omiksi, tukevathan ne omia valintoja, ja saavat jopa tuntemaan hyvää oloa omista ”ilmastoteoista”.

 

Suomalaisten broilerinkulutus on muutamissa vuosikymmenissä nelikymmenkertaistunut, ja broilerin syöminen on lisääntynyt enemmän kuin muiden eläinten lihan syöminen. Broilerien määrä on moninkertainen munijakanoihin nähden, ja suomalaisen broileritilan keskikoko on nykyään 60 000 broileria. Maailmassa broilereita on niin paljon, että niiden yhteenlaskettu ruumiinmassa ylittää kaikkien muiden lintujen yhteenlasketun massan. Valtaosa broilereista tapetaan 5-6 viikon ikäisinä poikasina. Broilerit on jalostettu kasvamaan niin nopeasti ja painoltaan niin raskaiksi, että ne ovat lähtökohtaisesti sairaita. Vammautuminen ei ole siis broilerituotannon sivuseuraus, vaan keskeinen osa sitä. Tärkeää tuotannossa on maukkaus ja mureus eli kanojen lihakset, eivät kanat itsessään. Kuitenkin broilerikanalla on jäljellä kaikki käyttäytymispiirteet, mitä sen esivanhemmilla viidakkokanoillakin on.

 

Broilerikanojen määrä on niin käsittämätön, että yksilö on helppo unohtaa. Jokainen broilerikana on silti yksilö, jolla on omat persoonalliset luonteenpiirteensä. Se pystyy tuntemaan empatiaa ja mustasukkaisuutta. Se on hyvä laskemaan. Sen kommunikointi on monipuolista ja emo juttelee poikastensa kanssa jo ennen niiden kuoriutumista. Emo on huolehtivainen äiti, joka sopeuttaa opetuksiaan poikasten oppimiskyvyn mukaan. Siis jos se saisi olla äiti. Koneellisesti haudotuilla broileritipuilla ei ole emoa, joka opettaisi ne syömään. Pienen tipun yleinen kuolinsyy onkin nälkä. Usein myös jano, sillä jalostus haurastuttaa luut ja linnut ovat usein raajarikkoja. Mikäli jalat ovat murtuneet tai kivut ovat kovat, ei lintu pääse syömään ja juomaan, vaan se kuolee janoon.

 

Kristo Muurimaa on kiertänyt suomalaisia broileritiloja valokuvaamassa lintuja. Näkemälleen turtuu, ja hän kirjoittaa teoksessa Eläintehtaat: ”Kuvaan yhtä turpeessa makaavaa lintua. Olen nähnyt jo monta kuollutta, joten ajattelen dokumentoivani tämän vain ylimalkaisesti. Alkeellinen kuvaustaitoni perustuu 10 sekunnin pituisten, paikallaan olevien otosten kuvaamiseen. Kun kamera kuvaa, näytön sekunnit kertovat otoksen pituuden. Kahdeksan sekunnin kohdalla tipu nostaa päänsä turpeesta, avaa nokkansa, huohottaa hieman ja valahtaa jälleen lattiaan. Tunnen, miten kaikki psyyken puolustusmekanismit aktivoituvat, mutta isku tulee läpi. Tämä eläin ei ole vielä kuollut, se tekee hitaasti kuolemaa. Tältä näyttää ennenaikainen nälkäkuolema tehotuotannossa.”

 

”Jonakin päivänä
kaikki muuttuu sinun silmissäsi.
Myös keittokirja.
Et katsele sitä enää samalla tavalla kuin ennen.
Näet siellä vain tuhottua elämää:
miten sokeita me olemme olleet.” (Eeva Kilpi, Animalia, 1987)

 

Broilerituotannossa ei nähdä yksilöitä, vaan kanat ovat massaa, kiloja ja euroja. Jos broilerin tietoisuus ja tuntoisuus ja sen kokema kärsimys lyhyen elämänsä aikana tunnustettaisiin ja nähtäisiin, loppuisi broilerinkulutus siihen. Tuotanto on kuitenkin viety pois silmistämme, ja tuottajat pitävät huolta siitä, että uskomme broilerin eläneen onnellisena ja vapaasti vihreillä niityillä, kuolleen kivuttomasti ja takaavan sen jälkeen meille terveellistä ja ympäristöystävällistä ruokaa.

 

Broilerintuotannolla on kuitenkin runsaasti ympäristövaikutuksia, kuten vesistöjen rehevöitymistä ja ammoniakkipäästöjä. Se altistaa ihmisiä myös erilaisille eläimistä ihmiseen tarttuville taudeille. Broilerilihan terveellisyyskin on kyseenalaista, kun kyse on pitkälle jalostetusta ja kärsineestä eläimestä. Monet broilerituotteet, esimerkiksi kananuggetit, sisältävät alle puolet lihaa, yli puolet on kanan sisälmyksiä, rasvaa, murskattuja luita, hermokudosta, verisuonia, rustoa ja jopa yli 30 erilaista lisäainetta. Massiivisen broilerinkulutuksen myötä maapallon maaperään on kasautunut sellainen määrä kananluukerrostumia, että niistä puhutaan yhtenä aikakauttamme, antroposeeniä, määrittävänä piirteenä.

 

Broilerikanalla ei nähdä itseisarvoa, vaan se on asetettu omistettavan tavaran osaan. Ihmisen asema tuon tavaran omistajana on kuitenkin suuren epävarmuuden edessä, kun luonnon eläimet katoavat sukupuuttoaaltojen takia ihmisten ympäriltä, ja eläintutkimus tuo samaan aikaan lisää tietoa eläinten, myös broilerin, tietoisuudesta ja tuntoisuudesta. Broilerintuotanto ei ole avointa, koska ihminen ei pystyisi kuluttamaan sitä nykyisellä tavalla, jos näkisi tuotannon todellisuuden. Siksi broilerituotannon moraalinen ongelma on piilotettu tehotuotantotiloihin, kuljetusautoihin ja teurastamoihin. Kanojen kärsimykset eivät ole toistaiseksi olleet riittävä syy puuttua broilerituotannon negatiivisiin vaikutuksiin, mutta joko olisi muutoksen aika? Eeva Kilpi kirjoitti vuonna 1987 teoksessaan Animalia:

 

”Vapahtaja kulkee karjasuojissa,
navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa
Kaikki on muuttunut
Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,
vankeuden nöyryyttäminä,
silmissä tuska ja toivottomuus.”

 

Kuvat suomalaisilta broileritiloilta. Lähde: Oikeutta eläimille

 

-taru

Äitiydestä

Äitiydestä

Äitiys on yhtenä teemana tunnetussa tv-ohjelmassa The Handmaid’s Tale – Orjattaresi. On uutisoitu, että varsinkin naiset ahdistuvat katsoessaan ohjelmaa, jossa naisia pidetään lähinnä synnytyskoneina. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen sarja. Faktaa taas on, että ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joille tätä tapahtuu jatkuvasti. Näitä äitejä saatetaan väkisin raskaaksi, käytetään synnytyskoneina, pidetään liikkumista rajoittavissa ahtaissa tiloissa, heiltä viedään lapset, ja lopuksi oma henki kun synnyttäminen ei enää ole onnistu. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Ympärillämme on jatkuvasti miljoonia äitejä, joita pidetään lähinnä synnytyskoneina. Nämä äidit ovat tuntoisia ja tietoisia olentoja ja kärsivät kohtelustaan, vaikka ovatkin muunlajisia kuin me ihmisäidit.

 

Kuvassa seurassani on Pisara, nuori äiti, jonka kohtalo on toimia kuvatun kaltaisena synnytyskoneena. Samassa navetassa Pisaran kanssa syntyi myös blogissamme usein kuvattu Poju-sonni. Synnytettyään Pojun emo nuoli sitä pitkään, kunnes pikkuinen vasikka oli aivan puhdas. Kohta vasikka alkoi yrittää pystyyn, huojuen ja kompastellen, ja pian se imikin jo emon maitoa. Poju oli sikäli onnellisessa asemassa, että se sai viettää ensimmäiset kuukautensa äitinsä kanssa. Jos kyseessä olisi ollut maitotila, vasikka olisi viety pois emoltaan miltei saman tien. Koska lihakarjatilalla ei maitoa tuotettu, sai Poju imeä äitinsä maitoa useita kuukausia. Koko tuon ajan oli hellyttävää seurata, miten hellästi emo siitä huolehti, nuoli poikaansa puhtaaksi, seisoi kärsivällisesti paikallaan poikasen juodessa maitoa, ja meni heti seisomaan sen suojaksi, jos joku vieras tuli lähelle karsinaa. Sonnivasikkana Poju olisi teurastettu jo reilusti alle vuoden ikäisenä, mutta saimme sen pelastettua lemmikiksi varsinaissuomalaiselle maatilalle.

Kuvassa nuori Poju emonsa kanssa

Myös sialla on valtava tarve hoitaa poikasiaan. Sika on älykäs, utelias ja hyvin perhekeskeinen eläin. Synnytyksen lähestyessä emakkosika on levoton, ellei sillä ole mahdollisuutta rakentaa pesää tuleville poikasilleen. Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille, ja emon lämpö myös estää porsaskuolemia. Valitettavasti vapaaporsitus ja kuivikkeiden tarjoaminen pesäntekoa varten on vielä kovin harvinaista, ja sika joutuukin yleensä synnyttämään betoni- tai ritiläpohjaisessa häkissä, jossa se ei voi liikkua eikä millään lailla huolehtia poikasistaan.

 

Porsituksessa emolla tulisi olla mahdollisuus liikkua ja tehdä heinistä pesää, jossa imettää poikasiaan turvallisesti. Se on tärkeää niin emon kuin porsaiden hyvinvoinnille

 

Yksinkertaiseksi luultu kana on myös hellä ja huolehtivainen emo, kun sille annetaan siihen mahdollisuus. Sanonta ’huolehtii kuin kanaemo’ pitää paikkansa, sillä kanaemo hoivaa ja suojelee poikasiaan lempeästi sekä opettaa niille monia taitoja. Se näyttää mitä kannattaa syödä, mikä on vaarallista tai myrkyllistä, ja miten käydään juomassa vesiastialla tai nukutaan oksalla. On hellyttävää, miten kanaemo ”juttelee” poikasilleen jo ennen kuoriutumista, ja poikaset vastaavat.

Samoin luonnonvaraiset eläimet kuten supikoira ja mäyrä ovat huolehtivia äitejä. Mäyrä synnyttää vain yhden poikueen vuodessa ja emo imettää poikasiaan pesäluolassa 3-6 kuukautta. Parin kuukauden ikäisinä poikaset siirtyvät kurkkimaan maailmaa luolan suulta, leikkimään sen edustalle ja seurailemaan emoaan metsäretkille. Tavallisesti poikaset viettävät ensimmäisen talvensa emon kanssa, toisinaan pitempäänkin. Viime vuonna voimaan tullut metsästysasetus kohtelee näitä äitejä julmalla tavalla. Niin mäyrän kuin supikoiran saa nykyään tappaa kuka vaan ja koska vaan. Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Kun emo tapetaan sen ollessa etsimässä ruokaa, tarkoittaa se pesässä odottavien poikasten hidasta ja tuskallista nääntymistä nälkään ja janoon.

 

Me ihmisäidit ja eläinäidit olemme kovin samanlaisia tarpeessamme pitää huolta jälkikasvustamme. Äitiys yhdistää, ja meidän on helppo tuntea sympatiaa hellästi poikasiaan huolehtivia eläinemoja kohtaan. Äitinä ja naisena hämmästyttää, miksi tämä tunne näyttäytyy lähinnä vain television hellyttäviä eläinpoikueita katsoessa eikä arjen valinnoissa. Lehmänmaitotuotteet jäivät itseltäni ostamatta siitä päivästä alkaen, kun ymmärsin että maidontuotanto tarkoittaa lapsen viemistä äidiltään kerta toisensa jälkeen. Äitinä on helppo samastua emolehmään, siihen siteeseen mikä sen ja poikasen välillä vallitsee. Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen. Me pärjäämme lukuisilla tarjolla olevilla kasviperäisillä maidonkaltaisilla elintarvikkeilla mainiosti. Empatia äitiin ja poikasiin on myös sitä, että kummankaan paikka ei ole ruokapöydässä, josta puuttuvat meillä niin porsas, kana kuin muna.

 

Minun tai oman lapseni makuhermot eivät voi olla tärkeämmät kuin poikanen äidilleen.

 

Näin äitienpäivän lähestyessä voisimme havahtua kunnioittamaan äitejä yli lajirajojen; eletään niin, että annetaan kaikkien äitien olla äitejä ja huolehtia lapsistaan.

 

-taru