R.I.P. Poju

R.I.P. Poju

 

s. 16.10.2018

k. 25.7.2022

 

Tämän blogin alkuun sysännyt ja sen keskeisenä hahmona toiminut Poju-sonni on kuollut vajaan neljän vuoden iässä.

Poju pelastettiin yhdeksän kuukauden ikäisenä joutumasta teuraaksi ja sai siitä asti elää vapaasti kuljeskellen laitumilla kesät talvet yhdessä kahden sonniystävänsä kanssa. Pojun vaiheita on saanut seurata blogin useammassakin aiemmassa jutussa (mm. Poju-sonnin tarina,  Joulumieltä sonneille ,  Poju-sonnilla on oikeus elämään, Poju-sonnin kevätpäivä,   Poju-sonnin juhannus ). Vajaa vuosi sitten Pojusta tuli valtakunnan julkkis, kun se päätyi jopa Iltalehteen.

Moni on seurannut Pojun vaiheita ja ihastellut sen kohtaloa. Saihan se elää hyvässä elinympäristössä, laajoilla laitumilla ja lajitoverien kanssa. Ihastusta herätti myös sen pelastuminen teurastamolta, sillä yleensähän sonnit teurastetaan jo alle yksivuotiaina, elleivät sitten saa elää hieman pidempään, jos siitossonneiksi päätyvät.

Pojun elämä oli hiukan pidempi, mutta nautaeläimen eliniänodote on kuitenkin 20-30 vuotta. Ihmisikään suhteutettuna Poju menetti henkensä siis noin 18-vuotiaana. Kuinka moni meistä toteaa 18-vuotiaan pojan kuollessa, että saihan hän kuitenkin elää siihen asti hyvän elämän?

Naudat ovat tietoisia ja tuntoisia sosiaalisia olentoja siinä kuin mekin. Niillä on paitsi omat lajityypilliset tarpeensa ja yksilölliset luonteenpiirteensä, myös tunteet ja mieli, sekä halu elää oma ainutkertainen elämänsä. Yksikään niistä ei mene vapaaehtoisesti teurastamoon tapettavaksi, eikä ole olemassa humaania tai eettisesti kestävää tapaa tappaa ketään, joka ei halua kuolla. Ei Poju halunnut kuolla, se halusi elää.

 

 

Suomessa tapetaan teurastamoissa vuodessa yli 90 miljoonaa eläintä, joista vajaa 300 000 on nautoja. Se on valtava määrä hukkaan heitettyjä elämiä, sillä todellista tarvetta tähän tappamiseen ei ole. Ihminen elää vallan hyvin ja terveenä ilman naudanlihaa tai maitotuotteita, eivätkä nahkaiset autonistuimet tai nahkatakit ole kenellekään välttämättömyys. Ihminen hyödyntää nautaa kuitenkin monin eri tavoin, ja nautojen pito lemmikkeinä on harvinaista.

Poju sai elää uudessa kodissaan kolme vuotta lemmikin asemassa. Ikävien yhteensattumien kautta sen elämälle tuli loppu liian aikaisin. Poju ehti silti opettamaan meille monta asiaa. Miten tärkeää kaikille nisäkkäille on oman emon hoiva ja läheisyys. Kuinka tärkeää on seura ja lajitoverit. Kuinka tärkeää on saada liikkua. Miten tuhatkiloinen musta sonni voi olla lempeä kuin koira. Miten naudat leikkivät ja miten ne nauttivat rapsutuksista. Monta monituista asiaa.

 

 

Kaikkein tärkeimpänä muistuu mieleen se päivä, kun haimme Pojun yhdeksän kuukauden iässä uuteen kotiin. Ensimmäisen kerran elämässään se pääsi ulos. Ensimmäisen kerran näki päivänvalon, tunsi sateen ja tuulen. Ensimmäiset juoksuaskeleet koskaan. Se juoksi yhä lujempaa, hypähteli, pukitteli. Se elämisen riemu.

 

 

Elämänriemu tarttui. Se voimaannuttava ja riemastuttava tunne, että pystyi auttamaan tämän yhden elämän jatkumista ja tekemään siitä hyvää. Tämän blogin kirjoittaminen on jatkanut sitä tunnetta. Vaikka eläinten huonon kohtelun tiedostaminen on ahdistavaa, on ollut hienoa huomata, kuinka meitä eläinten parempaa asemaa ajavia on yhä enemmän. Blogin ja Pojun tarinan seuraajilta saadut viestit ovat kertoneet havahtumisesta eläinten oikeuksiin sekä omien kulutusvalintojen ja ruokavalion muutoksista. Poju eli elämänsä ja se elämä ei ollut turha.

 

Elämääsi suuresti arvostaen ja kiittäen, valitettavasti emme pystyneet enempään

 

-kummitädit

 

” Suo anteeksi, mutta on ihmisiä

jotka kuulevat kyljyksen ammuvan lautasellaan

ja makkaran sisältä hiljaista valitusta.

Heltyneitä ihmisiä.

Ja kun he näkevät mainoksia ja

yltäkylläisiä pöytiä

heidän korvissaan soi laulu:

”Lihani on makea, vereni on sakea…”

ja kuin jatkona siihen sanat:

”Joka kerta kun te sitä syötte

tehkää se edes minun muistokseni”

 

Eeva Kilpi, teoksessa Animalia