Elämän alku
Vuoden 2018 lokakuussa syntyi Poju, musta sonnivasikka, pieneen vanhaan navettaan Varsinais-Suomessa. Koska navetanpitäjä kasvatti lihakarjaa, sai sonnivasikka olla emonsa kanssa ja juoda sen maitoa, toisin kuin maitotiloilla syntyvät vasikat, jotka heti syntymän jälkeen erotetaan emostaan. Vanhan navetan karsinat olivat kovin ahtaat, ja kevättalvella emo ja Poju erotettiin toisistaan. Koska sonneista ei ole navetanpitäjälle muuta kuin vaivaa, hän soitti kuljetusauton viemään Pojun sonnikasvattamolle, jossa sonnit kasvatetaan lyhyessä ajassa mahdollisimman suuriksi ja nopeasti teurastettaviksi. Poju ei ollut koskaan ollut pois muutaman neliön karsinastaan, ja yllättävä tilanne, kuljettajan kiire, ja hänen käyttämänsä verenhajuinen kuljetusköysi, saivat Pojun vastahankaan eikä se suostunut liikahtamaankaan karsinastaan. Kuljettajan täytyi lähteä, ja Poju jäi edelleen navettaan.
Pelastusyrityksiä
Toukokuun lopulla 2019 navetan kaikki lehmät ja hiehot pääsivät ulos laitumelle, mutta Poju ainoana poikana ei päässyt mukaan, vaan jäi koko kesäksi yksin pimeään synkkään navettaan. Kävin siellä sitä hoitamassa muutaman kerran viikossa, harjasin ja rapsutin, syötin herkkuja, lauloin ja juttelin, koska sydän oli särkyä nuoren energisen laumaeläimen seistessä yksin pimeässä päivästä ja kuukaudesta toiseen. Poju oli kiltti ja arka, olihan sen maailma kovin rajallinen, ja kaikki uusi pelotti, oli kyseessä sitten uusi harja tai radio. Selvästi se aina reagoi mennessäni sen luokse, tunki päänsä kainaloon kuin iso koira, ja nautti kovasti rapsutuksista kiehnäten niin lähellä kuin mahdollista.
Mietin pääni puhki, miten Pojun pelastaisin. Soitin ja lähetin sähköpostia kaikille mahdollisille eläinsuojelutiloille yms. Olin jo luopunut toivosta, kun toinen meistä tämän blogin kirjoittajista, Tarja, kannusti tekemään vielä yhden sydämeenkäyvän Facebook-päivityksen, jossa etsittiin Pojulle kotia. Ilmoituksessa lupasimme kolmen naisen voimin ostaa sonnin luovutettavaksi uudelle omistajalle, jos koti löytyisi. Monenmoista vastausta tuli, tarjousta koiran kaveriksi tai autotallissa pidettäväksi, mutta ei yhtään varteenotettavaa ehdotusta. Luovuin taas toivosta.
Elokuun lopulla tuli puhelu lähikunnasta tilalta, jonka pitäjällä oli kaksi sonnia lemmikkinä. Sain kuulla, että pojille mahtuisi vielä kaverikin. Täynnä epäilyjä kuulustelin soittajaa ja päätin käydä tilalla tutustumassa. Paikka ylitti kaikki toiveemme. Sonneilla oli iso oma laidunalue, oma hyväkuntoinen rakennus jossa yöpyä, vapaus liikkua ulkona ja sisällä milloin halusivat, puita joihin rapsuttaa itseään ja kallioita joilla kiipeillä. Tilanpitäjät osoittautuivat myös eläimistään hyvin huolehtivaksi nuoreksi perheeksi. Innostus täytti mielemme. Jos sittenkin onnistuisimme pelastamaan Pojun elämän!
Uuteen kotiin
Päätös Pojun ostamisesta uuteen kotiin tehtiin. Kotimatkaa varten tarvittiin kahdelle hevoselle tarkoitettu kuljetuskärry, josta poistettiin väliseinä. Kärry peruutettiin takaluukku avoinna navetan ovien eteen, ja sitten alkoi pelätty osuus: miten saada Poju pois karsinastaan, josta se ei ollut koskaan vielä minnekään liikahtanut. Se oli kasvanut niin suureksi, noin 300–400-kiloiseksi, että mahtuminen karsinasta pois mietitytti myös. Omenoilla houkutellen, hitaasti ja varovaisin askelin Poju vähitellen rohkaistui ja työntyi pois karsinasta. Koska olin tutuin henkilö Pojulle, konttasin edellä takaperin omenaämpärin kanssa, ja vähitellen pääsimme kuljetuskärrylle asti. Sinne peruutin itsekin omenoineni, ja kyllähän Poju vihdoin tuli perässä. Äkkiä luukut kiinni ja matkaan kohti uutta kotia!
Matka sujui hyvin, vaikka jännitimme, valtava eläin matkassa, ja jatkuva kaatosade. Perillä odotti suuri aidattu alue katoksineen, kahtia sähkölangoilla jaettuna, vieraat sonnit langan toisella puolen. Avasimme luukut, ja Poju katseli pitkään ulos. Se ei ollut milloinkaan ennen haistanut raitista ilmaa tai nähnyt päivänvaloa, saati tuntenut sadetta tai tuulta. Hyvin varovasti Poju laskeutui alas kuljetuskärryn luiskaa ja lähti varovasti juoksemaan ympäri aitausta. Se juoksi yhä kovempaa ja kovempaa, välillä pukitellen ja hypähdellen täynnä riemua. Nämä olivat sen elämän ensimmäiset juoksuaskeleet koskaan. Sen ilo oli niin käsin kosketeltavaa, että liikutuksen ja ilon kyyneleet valuivat meiltä kaikilta vieressä seuraavilta.
Välillä Poju kävi varovasti haistelemassa aidan viereen ihmettelemään tulleita vieraita sonneja, Urho- ja Lyly-kyyttöjä, kunnes sen piti taas vähän juoksennella. Olimme sopineet, että sonnit pidetään viikon verran erillään, että ne ehtivät tottua toisiinsa, ja ettei nuorille miehille tulisi mitään tappeluita tai arvovaltakiistoja. Täysikasvuiset Urho ja Lyly mylväisivät välillä, järkyttyneen oloisina, kuin ihmetellen mikä on tämä suuri pikimusta olento, joka jo keskenkasvuisena on heitä selvästi suurempi. Tilanne oli kuitenkin kaiken puolin rauhallinen, ja sateen jatkuessa lähdin ajamaan kotiin. Oli pakahduttavan onnellinen olo, me pelastimme tämän yksilön, se saa elää! Viestit ja kuvat Pojusta uudessa kodissaan sinkoilivat puhelimesta muille ’kummitädeille’, jotka taisivat itkeä yhtä lailla onnesta. Maailma on täynnä kärsiviä eläimiä ja tehotuotantotiloja, mutta me olimme pelastaneet konkreettisesti yhden olennon ainutkertaisen elämän, ja sitä tunnetta ei voita mikään.
Muutama tunti myöhemmin
Puhelin kilahti pian kotiin päästyäni. Viesti kuului ”Hän päätti itse mennä äijien sekaan”. Sydäntä kylmäsi. Poju on siis mennyt sähköaidan läpi muiden sonnien puolelle, nyt varmasti tulee tappelu ja verenvuodatus! Saman tien tuli toinen viesti: ”Hyvin menee, kavereita ollaan, ja samasta kupista syödään”. Mukana seurasi sydäntälämmittävä kuva, Poju uusien kavereiden kanssa kylki kyljessä yhdessä omenakulhosta syöden. Siinä tuli väkisinkin päivän toinen itku onnesta: laumaeläimellä on nyt oma lauma, ja ensimmäiset kaverit koskaan!
Syyskuussa 2019
Lähdimme tapaamaan Pojua yhdessä kummitätien kanssa, kun Pojun muutosta uuteen kotiin oli kulunut vajaa kuukausi. Olimme saaneet hyviä kuulumisia kotiutumisesta. Tappeluita sonnien välillä ei ollut tullut missään vaiheessa, kylki kyljessä nukuttiin yöt, ja yhteiselo sujui sopuisasti. Sonnit tulivat yhdessä tervehtimään meitä kun saavuimme paikalle. Poju oli kasvanut, saanut lihaksia koska se sai vihdoin liikuntaa, ja kasvattanut uutta paksua talvikarvaa viettäessään nyt suurimman ajan ulkona. Tuliaisomenat ja pullat kelpasivat hyvin. Pienenä järkytyksenä huomasin sonnien sieraimiin ilmestyneet renkaat. Mielipiteeni muuttui, kun kuulin miksi ja miten näin oli tehty. Jos monisatakiloinen sonni jostakin syystä karkaa vaikkapa keskelle maantietä, ei sitä pysty muutoin siirtämään. Renkaanlaitto oli tapahtunut kuten kuuluukin, eläinlääkärin toimesta ja puudutus- ja kipulääkkeitä käyttäen. Sonnipojat eivät tuntuneet olevan millänsäkään renkaista, vaan vaikuttivat hyvinvoivilta kaikki kolme.
Poju on rodultaan Blonde d’aquitane eli ranskalaista lihakarjarotua. Odotettavissa on, että sen aikuispaino on jopa 1400 kiloa. Pojusta saattaa tulla jonain päivän Suomen suurin sonni, sillä sonnit eivät yleensä saa kasvaa aikuisiksi asti. Pojun lisäksi ei liene montakaan sonnia, jotka saisivat elää poissa eläintuotannon rattaista vailla ’hyötykäyttöä’. Tuulispään eläinsuojelukeskuksessa elää aikuinen Late sekä nuori Konsti, härkiä molemmat, joten nähtäväksi jää kuka pojista kasvaa suurimmaksi. Pojun kodissa on vannottu, että se saa elää lemmikkinä niin kauan kuin elää. Ainoa uhka on loukkaantuminen, sillä jos suuri ja painava eläin katkaisee raajansa vaikkapa liukastuessaan, ei sitä pysty hoitamaan. Tämä välillä murehduttaa, Suomen säät kun ovat mitä ovat, ja Pojulla on kotilaitumellaan vaihtelevat maastot, kallioita ja juurakkoja, jotka saattavat olla talvella jäisiä ja liukkaita. Yritämme olla murehtimatta, sillä riskeistä huolimatta Pojun elämä on nyt monin kerroin rikkaampaa kuin sinällään turvallisessa pienessä karsinassa sisätiloissa. Se selvästi nauttii elämästään, joka ainoa päivä!