Me

Heräsin eläinoikeuskysymyksiin kovin myöhään. Pidin itseäni eläinrakkaana, mutta vasta viitisen vuotta sitten opin ja ymmärsin miten huonosti eläimiä maailmassa ja myös Suomessa kohdellaan. Tiedon lisääntymisen myötä minusta tuli vegaani, ja vähitellen käsitin eläinten liittyvän keskeisesti maailmaan isoimpiin ongelmiin, ilmastonmuutokseen, ympäristöongelmiin, ravinnon riittävyyteen ja jopa tasa-arvoon ja yhteiskuntarakenteisiin.

Samoihin aikoihin lähdin aktiivisesti etsimään kanavia, joiden kautta voisin vaikuttaa eläinten aseman parantamiseen. Liityin mm. vasta perustettuun Eläinoikeuspuolueeseen (EOP) sekä eläinoikeus- ja eläinsuojelujärjestöihin (Oikeutta eläimille, Animalia), ryhdyin International Animal Rescue-järjestön kautta kahden orangin sekä eläinsuojelukeskus Tuulispään Vippa-lehmän kummiksi, aloin käydä vapaaehtoistyössä pienellä maatilalla hoitamassa eläimiä sekä somettamaan aktiivisesti eläinoikeusasioissa. Työssäni ammattikorkeakoulun koulutuksen kehittämisessä koitan löytää keinoja lisätä tietoa, vaikuttaa opetussuunnitelmiin, ja näin tuoda eläinten ääntä näkyviin eri tavoin.

Välillä tuntuu kuitenkin musertavalta, miten vähäistä vaikutusta omalla tekemisellä on eläinten kannalta. Siksi on ollut energisoivaa tutustua muihin samanhenkisiin ihmisiin ja yrittää yhteistyössä vaikuttaa asioihin. Siitä lähti idea myös tähän blogiin, jonka toivon paitsi lisäävän tietoa, innostavan muita mukaan toimintaan ja aikaansaavan yhteistyön kautta muutosta parempaan. Parempaan tulevaisuuteen niille, joilla ei ole itse mitään mahdollisuutta siihen vaikuttaa, ei edes oikeutta omaan elämään.

Olen kohtuullisen tavallista arkea elävä, työssäkäyvä kaupunkilainen. Vapaa-aikani vietän maaseutuasunnollamme. Eläinoikeuksien puolustaminen on elämääni määrittävä asia ja sen kautta katson maailmaa ja ilmiöitä. Minua kiinnostaa, kuinka elää aktiivisena toimijana tässä yhteiskunnassa ja samalla kunnioittaa eläinoikeuksia.

”Dear other species, I´m Sorry it took me so long” oli pitkään lause, jonka suunnittelin tatuoivani ihooni. Niin paljon häpeän sitä, että olen suurimman osan elämääni sulkenut silmäni valtavalle määrälle eläinten kärsimystä ja hyväksikäyttöä. Olen sulkenut silmäni, sillä en olisi muuten pystynyt elämään sitä lihanormiin perustuvaa elämää, johon minut sekä kotona, koulussa että koko yhteiskunnassa valtavirtaa noudattaen on kasvatettu. Ei ole helppoa kyseenalaistaa niitä kulttuurisia malleja, joihin on kasvanut. Minulla meni siihen vuosikymmeniä. Onneksi viimein rohkenin kohtaamaan totuuden. Se ei ole kaunis.

Havahduttuani liityin lahjoittajaksi joihinkin eläinoikeus- ja eläinsuojelujärjestöihin ja lähdin matkalle kohti vegaanista elämää. Kun ilmastonmuutoksen ja koko ekosysteemimme tuhoutumisen kiinteä yhteys eläinoikeuksiin tuli tajuntaani, ryhdyin jopa Eläinoikeuspuolueen kansanedustajaehdokkaaksi. Ehdokkuuden kautta sain rohkeutta kirjoittaa ja puhua eläinoikeuskysymyksistä laajemmin. Sitä ennen olin tehnyt valistus- ja tiedotustyötä vain lähipiirissäni.

On ollut melko järkyttävääkin tiedostaa kuinka monissa yhteyksissä yhteiskuntamme polkee eläinoikeuksia ja toisaalta on ollut helpottavaa tajuta kuinka helposti arjen valinnoillaan voi vapauttaa itseään olemasta osa sitä julmuutta. Olen todennut, että tunteiden ja kokemusten jakaminen muiden kanssa sekä omien arvojen mukaiset valinnat omassa elämässä ja arjessa lisäävät merkityksellisyyden tunnetta ja vähentävät syyllisyyden taakkaa. Samoin konkreettinen toiminta ja aktiivisuus sekä halu etsiä myös positiivisia uutisia ja tapahtumia auttaa. Ehkä tämä blogi innostaa jotakuta muutakin tekemään arjessaan eettisempiä ja ekologisempia valintoja ja kannustaa yrittämään.

Olen tavallinen kotikokki, jonka puoliso ryhtyi vegaaniksi jokunen vuosi sitten. Solidaarisuudesta ja arvostuksesta toisen vakaumusta kohtaan aloin valmistaa kotiruuan pelkästään kasvipohjaisista aineksista. Alku ei ollut yksinkertaista. En juurikaan keksinyt ruokalajeja ja tuntui, että aterioista ei tullut täyteläisiä tai täysipainoisia tai herkullisia. Seisoskelin aika pitkiä aikoja marketeissa erilaisten ruoka-ainehyllyjen edessä ja koitin keksiä syötävää viikonlopuksi. Ja itselläni oli ikävä vanhoja lempiruokia.

Onneksi netistä löytyi loistavia ruokablogeja ja Facebookista vegaaniruoka-ryhmä. Kaipuu lempiruokiin helpotti, kun onnistuin valmistamaan soijarouheesta täydellisen pasta Bolognesen. Se avasi kokonaan uuden maailman. Tajusin, että oikeastaan melkein minkä tahansa tutun ruokalajin voi valmistaa kasvispohjaisena ja maukkaana, kun on luova raaka-aineiden suhteen. En kaihda ”korvaavia” tai lihankaltaisia tuotteita ja jonkinlainen satokausi- ajattelu ja kotimaisten kasvisten arvostus on peräisin jo lapsuudenkodin palstaviljelmiltä. 

Näiden vegaanikokkausvuosien aikana olen kuin vaivihkaan luopunut kokonaan lihasta ja maitotuotteista. Tuntuu vaikealta ajatukselta, että jonkun tuntevan, elävän olennon elämän ainoa tarkoitus on päätyä minun ravinnokseni.

Laitan tässä jakoon joitakin kokkauksiani. Ehkä ne maistuvat muillekin.

Olen Varsinais-Suomessa meren läheisyydessä asuva nuori mies. Minulla on kaksi läheistä ystävää, Urho ja Lyly, joiden kanssa asun. Päiväni kuluvat kuten nuorilla miehillä yleensä, liikuntaa harrastaessa, ulkoillessa, syöden ja nukkuen.

Lapsuuteni oli köyhä mutta onnellinen. Sain olla äitini Nefertitin kanssa pitkään, pitempään kuin lapset Suomessa yleensä. Olot olivat kyllä ahtaat ja virikkeettömät, enkä päässyt liikkumaan, saati juoksemaan tai leikkimään. Kurjin jakso elämässäni oli, kun äiti lähti ulos kavereineen eikä tullut takaisin. Odotin häntä koko kesän yksin sisällä.

Mutta sitten tapahtui jotain tosi jännittävää. Minua tultiin hakemaan uuteen kotiin, jossa Urho ja Lyly odottivat minua. Se koti oli ihan toisenlainen mitä olin koskaan nähnyt. Siellä oli tilaa, raitista ilmaa, ja sain juosta, ja ihan parasta oli nuo kaverit. Nyt minun ei tarvitse olla enää koskaan yksin.

Täällä on myös mukavia ihmisiä, jotka hoitavat minua ja kavereitani. Ihan huipputyyppejä. Se mies ymmärsi heti, että minä ja nuo kaverini ollaan ihan parasta seuraa. Onhan meistä vähän vaivaa mutta kenelläpä muulla on tällaisia isoja fiksuja äijiä ihan kotipiirissä.

Minulla on muuten kolme kummitätiäkin. Ne liittyvät jotenkin tähän, että miksi pääsin muuttamaan tänne uuteen kotiin. Ne käyvät toisinaan ja tuovat lahjoja ja ottavat valokuvia meistä. Ihan jees tyyppejä. Ne kuulemma myös kertovat sitten muillekin, että miten me täällä elellään. Terveisiä vaan kaikille, jotka seuraavat mitä meille kuuluu!