Harva kertoo harrastavansa tappamista, moni kertoo metsästävänsä. Sama asia.

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kertonut harrastavansa metsästystä vastentahtoisesti. Jokainen tapaamani metsästäjä on kertonut harrastuksestaan innolla. Metsästystä on perusteltu kannanhoidolla, liikenneonnettomuuksien välttämisellä, luontorakkaudella ja maa- ja metsätalouden hirvituhoilla. Eläinten tappamisharrastuksessa käytetään kiertoilmauksia kuten riista. On riistaeläimiä ja niitä tapetaan. Minulle nuo kaikki perustelut näyttäytyvät tekosyinä perustella tappamisharrastusta. Ihmisen toimet ovat sotkeneet luonnontasapainoa ja luonnonvaraisten eläinten elämä on ajettu ahtaalle. Asiat olisi ratkaistavissa muilla keinoin.  https://oikeuttaelaimille.fi/muu-elainten-kaytto/metsastys

Eräs syksyllä tapaamani vanha metsästäjä kertoi yhdeksi motiivikseen metsästää äijäilyn. Hän sanoi, että täytyyhän sitä miesten välillä päästä äijäilemään. Tehostaakseen kertomustaan hän hiukan pullisteli lihaksiaan maastoasunsa alla. Eipä tehnyt vaikutusta.

Tosimies suojelee eläimiä

Onko sankarillista ruokkia eläimiä ja sitten ampua niitä ruokintapaikalle? Missä on moraali, oikeudenmukaisuus ja empatia? Susille halutaan tappolupia, jotta metsästäjille jää enemmän tapettavaa. Susi saa saaliikseen useimmiten sen heikoimman yksilön, metsästäjä haluaa sen komeimman ja vahvimman. Eikö ihmisen, joka pitää itseään luomakunnan kruununa kuuluisi toimia reilusti muita lajeja kohtaan.

Aurinkoinen vapaapäivä pysähtyy, kun näkee maastoasuisten punalakkisten hiippailijoiden kokoontuvan aseineen. Pahimmassa tapauksessa joutuu omalta pihaltaan todistamaan viattoman luontokappaleen väkivaltaisen kuoleman. Harrastuksen nimissä. Kun tältä samaiselta vanhalta metsästäjältä kysyin, eikö hänen tee pahaa tappaa emoa vasalta tai vasaa emoltaan sain vastaisuudeksi hiljaisuutta. Koirastaan hän kertoi lämmöllä.

Liikun mielelläni luontopoluilla ja muilla metsäreiteillä. On ihanaa vain olla hiljaa, kuunnelle ja tarkkailla metsää ja sen elämää. Monena viikonloppuna metsästysaikaan luontoharrastus on ollut katkolla. Olen jäänyt kaupunkiasunnolle, sillä näiden tappajien näkeminen on vaikeaa. Tunnen itseni täysin voimattomaksi. Mitä muuta voin tehdä kuin allekirjoittaa vetoomuksia ja lähettää sähköposteja eduskuntaan? Puhun ja kirjoitan. En pysty kuulumaan siihen suureen joukkoon, joka hiljaisesti hyväksyy tappamisen harrastuksena. En, vaikka joku lähelläni ehkä loukkaantuukin. Eivät metsästysharrastajatkaan peittele kantaansa. Someen postataan irvokkaita kuvia tapetun eläimen vierellä poseeraten.

 

Mikä on se kohta ihmisessä, joka puuttuu tai on rikki ja aiheuttaa tappamisen pitämisen kivana harrastuksena?

Arvot periytyvät. Niihin kasvatetaan ja kasvetaan. Tuntuu, että valitettavan moni on jäänyt arvoiltaan Aleksis Kiven aikoihin. Eläimiä saa tappaa. Niiden tappamisella saa kerskua tai vitsailla. Vielä tänäänkin, vaikka tiedämme niin paljon enemmän eläinten tietoisuudesta ja älykkyydestä. Tiedämme eläinten pelosta, stressistä ja surusta.

Tämäkin tapaamani metsästävä isoisä, joka on perinyt harrastuksen isältään, ryhtyi pitkän keskustelumme päätteeksi pohtimaan, olisiko mahdollista, että hän nyt 77-vuotiaana lopettaisikin metsästysharrastuksensa ja kävisi lastenlastensa kanssa metsässä marjassa ja sienessä ja vain ihailemassa luontoa. Olisiko se liian myöhäistä. Ei ole.

Kiitos maalaistalossa 1930-luvulla varttunut isäni, joka et koskaan kuulunut metsästysseuraan. Kasvatit minut arvostamaan eläimiä ja elämää. Sitä perintöä kannan. Sitä perintöä vaalin ja jaan.

 

-tarja

Share This