Poju-sonnin juhannus

Poju-sonnin juhannus

Poju viettää tänä kesänä kolmatta juhannustaan. Ensimmäisen juhannuksensa hän vietti navetassa kahdestaan pässin kanssa äitinsä ollessa laitumella muiden lehmien ja hiehojen kanssa. Pojat eivät päässeet ulos. Välillä Poju ammui murheellisesti, ja äiti laitumelta vastasi.

Poju ja pässi olivat vierekkäisissä, ahtaissa karsinoissa, joissa ei ollut tilaa kuin seistä tai maata. Poikien ankea elämä säälitti, ja mietin jatkuvasti mitä olisi tehtävissä, teurasauton käynnin koko ajan lähestyessä. Kävin tuohon aikaan tässä pienessä navetassa toisinaan auttelemassa. Juhannuksena vein muutaman koivun karsinaan, jotta he saivat edes vähän vaihtelua ja maistella tuoreita lehtiä. Pässin sain toisinaan vietyä ulos koiran aitaukseen, jolloin hän sai edes nähdä ulkoilmaa ja vähän juostuakin, tosin suurimman osan juoksuaskelistaan hän käytti taluttajansa puskemiseen.

Kuva 1. Pojun ensimmäinen juhannus

Poju ei ollut koskaan käynyt ulkona, vaikka oli jo kahdeksan kuukautta. Hän ei ollut nähnyt aurinkoa, maistanut tuoretta ruohoa, tuntenut tuulta tai sadetta, tai edes juossut, koska tilaa ei ollut. Lisäksi voi vaan kuvitella miltä sosiaalisesta laumaeläimestä tuntui olla koko ajan yksin vailla lajitovereita. Elämä oli virikkeetöntä.

Juhannus oli ja meni. Elokuussa löysimme Pojulle uuden kodin, ja Poju välttyi teuraaksi joutumiselta.  Pojun ensi hetkistä uudessa kodissa, ensimmäisistä askelista ulkona, riemunhypyistä ja juoksusta uusien sonniystävien kanssa voit lukea aiemmista blogijutuista.

Nyt Pojulla on jo toinen juhannus uudessa kodissaan, jossa laidunta ja vaihtelevaa maastoa riittää. Poju saa itse valita maatako koivujen varjossa vai auringonpaahteessa. Tämä musta ranskalainen valitsee yleensä paahteen, vaikka kyyttökaverit nauttivat mieluummin kesästä puiden varjossa. Pojusta on kasvanut valtavan kokoinen, ja hän painaa henkilöauton verran. Silti hän on säilyttänyt kiltin ja hellän luonteensa. Hän tulee yhä luo, nuuhkii tulijaa varovasti ja nauttii rapsutuksista. Älykkyydestä kertonee ainakin se, että kun hän haistaa, ettei aitalangoissa ole sähkö päällä, hän nostaa varovasti päällään ylintä lankaa, ja astuu, varovasti jalka kerrallaan, alimpien lankojen yli. Sitten hän kuljeskelee tutkimassa lähiympäristöä, poistumatta kuitenkaan omalta tontilta. Sitten hän palaa, jälleen yhtä taitavasti, omalle laitumelle, sähkölankoja rikkomatta.

Kuva 2. Poju ja kaverit

Poju lienee sittenkin syntynyt onnellisten tähtien alla, vaikka elämän alku ei näyttänyt lupaavalta. Pojun navetta-aikaisista lajitovereista ei liene enää kukaan elossa. Sonnivasikat kun laitetaan ”turhina” jo nuorina teuraaksi, ja lehmät 3-5-vuotiaina, kun eivät enää tuota vasikoita ja maitoa. Naudan elinikä olisi kuitenkin 20-30 vuotta. Lihansyöjät harvoin tulevat ajatelleeksi, että syövät itse asiassa lapsia tai teini-ikäisiä. Onneksi maailma on muuttumassa, ja yhä useampi oivaltaa, ettei olekaan olemassa mielekästä oikeutusta sille, että yhteiskuntamme peruskivenä on tuntevien, älykkäiden ja kyvykkäiden olentojen hyväksikäyttö. Muut eläimet ovat yhtä lailla arvokkaita, ja niin kovin samanlaisia kuin me ihmiset: ”Jokainen eläin on subjekti. / Se on: oman elämänsä keskipiste, / itsensä puolustaja, / varuillaan joka suuntaan/ niin kuin sinä ja minä. / Omanarvontuntoinen: / ei sallisi itseään loukattavan.” (Eeva Kilpi: Animalia, 1998, 57.)

-taru

 

Kuva 3. Poju ja kummitäti

Metsä, eläinten koti

Metsä, eläinten koti

Metsä virkistää, rauhoittaa ja rentouttaa. Silti tunnen metsässä usein myös surua ja epätoivoa.  On miltei toivotonta löytää metsää, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi. Joko metsä on harva ja puulajeiltaan yksipuolinen puupelto, tai avohakkuun jäljiltä kadonnut kokonaan. ”Metsänhoidon” kohteena on Suomessa valtaosa metsistä, jolloin aluskasvillisuus on karsittu, puut harvassa ja näkymät avarat, tarjoten kovin karut tai olemattomat elinolosuhteet metsän alkuperäisväestölle.

Ihmisen vaikutus metsään on paljon muutakin kuin harvennushakkuiden jälkeinen lajiköyhä puupelto. Kun vaeltaa metsissä on ihmisen jättämiä jälkiä mahdoton välttää. Kanto ei ole repaleinen puun katkettua tuulessa, vaan päältä tasainen moottorisahan jäljiltä. Tallattuja polkuja ja pitkospuita riittää. Metsätiet ja metsäkoneiden renkaanjäljet halkovat metsiä. Erämökkeihin, laavuihin, ampumatorneihin ja riistakameroihin ei voi olla törmäämättä. Roskia, jopa sohvakalustoja, autonraatoja ja muoviroskaa riittää erämaillakin. Puhtaasta ilmasta kertova naava kuusen oksilla on käynyt harvinaiseksi.

Usein väitetään metsiä Suomessa riittävän, mutta luonnontilainen metsä on jo harvinaisuus. Moni suomalainen ei ole edes käynyt aidossa metsässä. Vanhoja, luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta jäljellä vain muutama prosentti. Näistä noin puolet on suojeltu, loput ovat edelleen hakkuu-uhan alaisina. Suomessa viimeisten jäljellä olevien vanhojen metsien suojelulla on siis jo hälyttävä kiire.

 

Luonnontilaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta jäljellä vain muutama prosentti

 

Metsänhoidollisten toimien kohteeksi joutuneet metsät ovat silti tärkeitä suomalaisille, kuten pandemia-aikana on havaittu. Luontokohteissa on ollut jopa ruuhkaa. Vaikka luonto ei ole vailla ihmisen kädenjälkeä, on metsä monille rauhoittumisen ja rentoutumisen paikka. Ihmisten innostusta luontoon hakeutumiseen on pidetty hyvänä, mutta asia ei ole ongelmaton.

Metsien hakkaaminen, hoitaminen ja luontoretkeily vaikuttavat metsän muihin elollisiin olentoihin. Tunnen surua siitä, miten tunkeudumme metsän asukkaiden ikiaikaiseen kotiin vähentäen tai tuhoten niiden elinmahdollisuuksia. Kauhistelemme herkästi ns. alkuperäisväestöjen huonoa kohtelua, mutta moniko ajattelee metsässä luvatta tunkeutuvansa siellä alun perin asuvien eri eläin- ja lintulajien kotiin, ainoaan kotiin mitä niillä voi olla?

Suomen metsissä elävistä lajeista lähes tuhat on uhanalaisia. Määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä ja kasvaa edelleen, jos metsien kohtelua jatketaan nykyiseen tapaan. Vaikka laji ei olisi uhanalainen, häiritsemme eläinten elämää monin tavoin, roskaamalla, metelöimällä, ja jopa tappamalla haitallisiksi (esimerkiksi sudet, ahmat, supit), tarpeettomiksi (mäyrät) tai häiritseviksi (valkoposkihanhet, naakat ja merimetsot) katsomiamme lajeja.

Eläimet eivät voi kuin paeta, vaikka paikkoja paeta on yhä vähemmän, tai muuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Etenkin nisäkkäät väistävät meitä jopa muuttamalla vuorokausirytmiään. Eläimet pelkäävät yhtä lailla retkeilijöitä kuin metsästäjiäkin ja ovat merkittävästi lisänneet yörytmisyyttään. Päiväeläimistä on tullut yöeläimiä.

 

Päiväeläimistä on tullut yöeläimiä

 

Kohtaaminen metsän asukkaan kanssa on aina elämys ja pysyy mielessä pitkään: täydellisen kaunis ja suurisilmäinen kauriinvasa, kuninkaallinen hirvi, pikkuruinen rusakonpoikanen heinikossa. Huikea kokemus muutama vuosi sitten oli törmätä kolmeen nuoreen röhisevään ja tuhisevaan mäyrään, jotka tuijottivat minua yhtä uteliaina kuin minä heitä. Suden kohtaaminen olisi hienoa, mutta ennen kaikkea toivon susille rauhaa ja elintilaa metsissä.

Luonnon arvostus nousee sen tilan heiketessä ja lajien vähetessä.  Metsässä liikkuessamme kerätään siis roskamme, vältetään metelöintiä, pidetään koirat kiinni, ei vahingoiteta kasveja. Pysytään poluilla ja poissa paikoilta, joissa eläimillä on mahdollisesti pesänsä tai poikasensa. Tuetaan metsien hyvinvointia suojelemalla myös pölyttäjiä, eli annetaan pihanurmikoiden muuttua kukkaniityiksi, ja istutetaan puita kun mahdollista. Vaaditaan poliittisilta päättäjiltä vahvempia toimia metsien suojelemiseksi sekä peltojen ja soiden ennallistamiseksi takaisin metsiksi. Tietyt lajit eivät ole muita vähäpätöisempiä, vaan kaikki voittavat, jos opimme elämään sopusoinnussa muiden eläinten kanssa ja suojelemaan metsää, eläinten kotia.

 

-taru

Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

– ”En syö ollenkaan punaista lihaa”
– ”Meidän perheessä syödään lähinnä broileria”
– ”Broileri on kevyttä ja terveellistä, ja onhan se ilmastoystävällistäkin”

 

Otteita työpaikan lounaspöytäkeskustelusta. Mielipiteitä, jotka on poimittu median tietovirrasta omiksi, tukevathan ne omia valintoja, ja saavat jopa tuntemaan hyvää oloa omista ”ilmastoteoista”.

 

Suomalaisten broilerinkulutus on muutamissa vuosikymmenissä nelikymmenkertaistunut, ja broilerin syöminen on lisääntynyt enemmän kuin muiden eläinten lihan syöminen. Broilerien määrä on moninkertainen munijakanoihin nähden, ja suomalaisen broileritilan keskikoko on nykyään 60 000 broileria. Maailmassa broilereita on niin paljon, että niiden yhteenlaskettu ruumiinmassa ylittää kaikkien muiden lintujen yhteenlasketun massan. Valtaosa broilereista tapetaan 5-6 viikon ikäisinä poikasina. Broilerit on jalostettu kasvamaan niin nopeasti ja painoltaan niin raskaiksi, että ne ovat lähtökohtaisesti sairaita. Vammautuminen ei ole siis broilerituotannon sivuseuraus, vaan keskeinen osa sitä. Tärkeää tuotannossa on maukkaus ja mureus eli kanojen lihakset, eivät kanat itsessään. Kuitenkin broilerikanalla on jäljellä kaikki käyttäytymispiirteet, mitä sen esivanhemmilla viidakkokanoillakin on.

 

Broilerikanojen määrä on niin käsittämätön, että yksilö on helppo unohtaa. Jokainen broilerikana on silti yksilö, jolla on omat persoonalliset luonteenpiirteensä. Se pystyy tuntemaan empatiaa ja mustasukkaisuutta. Se on hyvä laskemaan. Sen kommunikointi on monipuolista ja emo juttelee poikastensa kanssa jo ennen niiden kuoriutumista. Emo on huolehtivainen äiti, joka sopeuttaa opetuksiaan poikasten oppimiskyvyn mukaan. Siis jos se saisi olla äiti. Koneellisesti haudotuilla broileritipuilla ei ole emoa, joka opettaisi ne syömään. Pienen tipun yleinen kuolinsyy onkin nälkä. Usein myös jano, sillä jalostus haurastuttaa luut ja linnut ovat usein raajarikkoja. Mikäli jalat ovat murtuneet tai kivut ovat kovat, ei lintu pääse syömään ja juomaan, vaan se kuolee janoon.

 

Kristo Muurimaa on kiertänyt suomalaisia broileritiloja valokuvaamassa lintuja. Näkemälleen turtuu, ja hän kirjoittaa teoksessa Eläintehtaat: ”Kuvaan yhtä turpeessa makaavaa lintua. Olen nähnyt jo monta kuollutta, joten ajattelen dokumentoivani tämän vain ylimalkaisesti. Alkeellinen kuvaustaitoni perustuu 10 sekunnin pituisten, paikallaan olevien otosten kuvaamiseen. Kun kamera kuvaa, näytön sekunnit kertovat otoksen pituuden. Kahdeksan sekunnin kohdalla tipu nostaa päänsä turpeesta, avaa nokkansa, huohottaa hieman ja valahtaa jälleen lattiaan. Tunnen, miten kaikki psyyken puolustusmekanismit aktivoituvat, mutta isku tulee läpi. Tämä eläin ei ole vielä kuollut, se tekee hitaasti kuolemaa. Tältä näyttää ennenaikainen nälkäkuolema tehotuotannossa.”

 

”Jonakin päivänä
kaikki muuttuu sinun silmissäsi.
Myös keittokirja.
Et katsele sitä enää samalla tavalla kuin ennen.
Näet siellä vain tuhottua elämää:
miten sokeita me olemme olleet.” (Eeva Kilpi, Animalia, 1987)

 

Broilerituotannossa ei nähdä yksilöitä, vaan kanat ovat massaa, kiloja ja euroja. Jos broilerin tietoisuus ja tuntoisuus ja sen kokema kärsimys lyhyen elämänsä aikana tunnustettaisiin ja nähtäisiin, loppuisi broilerinkulutus siihen. Tuotanto on kuitenkin viety pois silmistämme, ja tuottajat pitävät huolta siitä, että uskomme broilerin eläneen onnellisena ja vapaasti vihreillä niityillä, kuolleen kivuttomasti ja takaavan sen jälkeen meille terveellistä ja ympäristöystävällistä ruokaa.

 

Broilerintuotannolla on kuitenkin runsaasti ympäristövaikutuksia, kuten vesistöjen rehevöitymistä ja ammoniakkipäästöjä. Se altistaa ihmisiä myös erilaisille eläimistä ihmiseen tarttuville taudeille. Broilerilihan terveellisyyskin on kyseenalaista, kun kyse on pitkälle jalostetusta ja kärsineestä eläimestä. Monet broilerituotteet, esimerkiksi kananuggetit, sisältävät alle puolet lihaa, yli puolet on kanan sisälmyksiä, rasvaa, murskattuja luita, hermokudosta, verisuonia, rustoa ja jopa yli 30 erilaista lisäainetta. Massiivisen broilerinkulutuksen myötä maapallon maaperään on kasautunut sellainen määrä kananluukerrostumia, että niistä puhutaan yhtenä aikakauttamme, antroposeeniä, määrittävänä piirteenä.

 

Broilerikanalla ei nähdä itseisarvoa, vaan se on asetettu omistettavan tavaran osaan. Ihmisen asema tuon tavaran omistajana on kuitenkin suuren epävarmuuden edessä, kun luonnon eläimet katoavat sukupuuttoaaltojen takia ihmisten ympäriltä, ja eläintutkimus tuo samaan aikaan lisää tietoa eläinten, myös broilerin, tietoisuudesta ja tuntoisuudesta. Broilerintuotanto ei ole avointa, koska ihminen ei pystyisi kuluttamaan sitä nykyisellä tavalla, jos näkisi tuotannon todellisuuden. Siksi broilerituotannon moraalinen ongelma on piilotettu tehotuotantotiloihin, kuljetusautoihin ja teurastamoihin. Kanojen kärsimykset eivät ole toistaiseksi olleet riittävä syy puuttua broilerituotannon negatiivisiin vaikutuksiin, mutta joko olisi muutoksen aika? Eeva Kilpi kirjoitti vuonna 1987 teoksessaan Animalia:

 

”Vapahtaja kulkee karjasuojissa,
navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa
Kaikki on muuttunut
Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,
vankeuden nöyryyttäminä,
silmissä tuska ja toivottomuus.”

 

Kuvat suomalaisilta broileritiloilta. Lähde: Oikeutta eläimille

 

-taru

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Olet ehkä kuullut Esther-siasta tai seurannut sen some-kuulumisia. Estherin piti olla ”minipossu”, mutta koska Esther osoittautuikin Sus scrofa domestica-rotuiseksi eli tavalliseksi, ihmisen tuotantoeläimeksi luokittelemaksi siaksi, ostaja ei voinut pitää sitä. Tuttu pariskunta otti Estherin huostaansa. Esther muutti täysin pariskunnan elämän. Heille valkeni, että siat ovat rakastettavia ja rakastavia, älykkäitä ja ystävällisiä eläimiä, jotka ansaitsevat parempaa kuin sitä julmaa elämää, johon ne syntyvät. Pariskunnan oli luovuttava kaupunkiasunnostaan ja hankittava maatila, jossa oli tilaa isolle eläimelle. Syntyi Happily Ever Esther Farm Sanctuary, turvakoti eläimille. Koti, jossa eläimiä ei syödä, vaan ne ovat osa perhettä.

Kyse ei ole eläimen inhimillistämisestä. Sika vaan sattuu olemaan kuvatun kaltainen otus, ja hyvin samanlainen monin tavoin mitä ihminen. Oppivainen, utelias, sosiaalinen, ja älykäs kuin 5-6-vuotias lapsi. Lisäksi siisti, toisin kuin ihmiset usein.

 

 

Itse asiassa ei ole olemassa mitään sellaista kuin tuotantoeläin. Sana on ihmisen keksimä ja määrittelemä, ja vahvasti kulttuurisidonnainen luokittelu. Aasiassa koira ja kissa ovat tuotantoeläimiä. Ihmisetkin ovat toisinaan pitäneet toisiaan ’tuotantoeläiminä’, kuten orjuus osoitti. Orjan saattoi ostaa ja myydä, tappaa halutessaan, ja sen lapset pitää uusina orjina. Orjuus on lakkautettu, mutta ei vielä kaikkien kohdalla.

Suomessa emakkosikaa saa edelleen pitää puolet elämästään liikkumisen estävässä häkissä. Raskauden kokeneet ihmisäidit voivat hyvin kuvitella, että raskaana ollessaan on varmasti tukalaa maata liikkumatta betonilattialla päivästä toiseen. Tuo emakkosika ei saa tehdä poikasilleen heinistä pesää, vaikka vaisto sitä siihen kehottaa, se ei saa hoitaa poikasiaan, eikä se saa pitää niitä, sillä poikaset viedään pois tai tapetaan sen silmien edessä, jos eivät näytä riittävän hyväkuntoisilta. Tuo sika käy tämän läpi 2-3 kertaa vuodessa, kunnes muutaman vuoden ikäisenä ’teiniäitinä’ kohtaa loppunsa, vaikka elinikää riittäisi muuten noin 20 vuotta.

Tuo sika ei näe koskaan päivänvaloa, ennen kuin ehkä matkalla teurastamoon. Matkan aikana sillä on tukalan ahdasta, ehkä kylmä ja jano, ja sitä lyödään, ellei se liiku riittävän nopeasti. Se voi olla loukkaantunut, sairas, tai sokea, mutta sitä ei hoida kukaan, onhan se vain tuotantoeläin. Teurastamolla se tapetaan hiilidioksidilla tukehduttamalla. Kuolema on hidas ja tuskainen, sika joutuu paniikkiin, ei saa hengitettyä, kurkkua koskee ja se yrittää kiivetä toisten sikojen päälle päästäkseen pois.

Älä koskaan sano, että joulukinkun valinta on henkilökohtainen päätös. Mikään päätös ei ole henkilökohtainen, jos se edellyttää toisen tietoisen ja tuntoisen olennon kärsimystä ja kuolemaa. Joulukinkun hankinta vie sialta sen ainutkertaisen elämän, kuten maitolitran osto lehmältä vasikan. Valitse tänä jouluna toisin, valitse aito joulumieli.

 

 

Tekstin kuvat: Jo-Anne McArthur/ We Animals media
Esther’in kuva: estherthewonderpig/Instagram
teksti Taru

Kissakriisi

Kissakriisi

Voiko olla mitään suloisempaa kuin kissanpennut. Ei voi. Meille muutti pariviikkoa sitten kaksi maailman suloisinta arkaa pikkukisua, Otto ja Helmi. He tulivat Hämeenlinnalaisesta Kissakoti Kattilasta. Otto ja Helmi pelastettiin emonsa ja kahden sisaruksensa kanssa maatilalta, melko karuista olosuhteista, sinne tehdyn eläinsuojelutarkastuksen yhteydessä.

 

Suomessa ei ole villikissoja. On ihmisen hylkäämiä kissoja ja niiden jälkeläisiä.

 

Vapaana elävät leikkaamattomat ja hallitsemattomasti lisääntyvät kissat ovat iso ongelma. Kissa voi saada jopa neljä poikuetta vuodessa ja osa ulos syntyneistä pennuista selviää ja synnyttää lisää pentuja. Lauma saattaa kasvaa hyvin nopeasti hallitsemattoman suureksi populaatioksi.

Melko yleinen ajatus on, että vapaa kissa on onnellinen. Ainahan maalla on ollut kissoja vapaana. Kissa ei kuitenkaan pärjää omillaan luonnossa. Kissojen heitteillejätöt aiheuttavat valtavaa kärsimystä. Vapaana eläessään kissat kärsivät usein nälästä, sairauksista ja stressistä. Villiintyneissä kissalaumoissa eli kissapopulaatioissa saattaa olla sisäsiittoisia, kehityshäiriöisiä,  parantumattomasti sairaita ja nälkiintyneitä pentuja. Näiden kissojen kohtalo on armoton. Osa terveistäkin kuolee pakkasten tultua kylmyyteen ja nälkään. Tai peto vie. Tai ilkeä ihminen pahoinpitelee.

 

Kissojen arvostus on moniin muihin lemmikkieläimiin verrattuna erittäin huono. Kuka tahansa saa kissan helposti. Ja yhtä helppo kissa tuntuu olevan myös hylätä. Jos navetan hiirikissan vie kettu, otetaan uusi sen kummemmin asiasta melua pitämättä mutta jos susi syö koiran, siitä kirjoitetaan lehdissä. Kissaa pidetään helppona lemmikkinä jolla on yhdeksän henkeä eli se pärjää omillaan ilman hoitoa ja huolenpitoa. Koiria tai hevosia ei jätetä ulos pärjäämään omillaan.

 

Vuosittain Suomessa hylätään noin 20 000 kissaa

 

Niistä osa saadaan eläinsuojeluyhdistysten ja muiden alan toimijoiden avustuksella pelastettua. Yhdistyksissä toimii valtava vapaaehtoisten joukko. Vapaaehtoiset käyvät loukuttamassa kissoja ja toimittavat ne turvaan löytöeläinkoteihin.

Löytöeläinkodeissa kissat hoidetaan, mikäli vain mahdollista, kuntoon. Heidät madotetaa, rokotetaan ja sirutetaan. Jos kyseessä on arka tai jo villiintyneempi yksilö, löytöeläinkodeissa aloitetaan kesyttäminen eli ihmiseen ja ihmisen käsittelyyn totuttaminen. Päämääränä on löytää jokaiselle kissalle oma, loppuelämänkoti. On tärkeää, että kotiehdokkaat arvioidaan tarkoin.

Koronakaranteeni on aiheuttanut ennennäkemättömän lemmikkibuumin. Eläinsuojeluyhdistyksille on tullut valtava määrä hakemuksia. Lemmikin hankintaan ei pitäisi ryhtyä harkitsematta asiaa tarkasti. Eläimen omistaminen merkitsee suurta vastuuta. Lemmikkiin ja sen hoitoon on sitouduttava koko lemmikin eliniäksi. Kissat elävät 15-20 vuotta ja niistä on huolehdittava myös koronatilanteen helpotuttua ja vaikka oma eläntilanne muuttuisi. On varauduttava myös kustannuksiin, joita kissasta sen elinaikana tulee.

 

Suomen eläinsuojelu SEYllä on meneillään Kissakriisi-kampanja

 

SEY:n sivuilla voi allekirjoittaa vetoomuksen kissakriisin ratkaisemiseksi lainsäädännönkeinoin. Vetoomuksessa vaaditaan kaikkien kissojen tunnistusmerkintää ja omistajatietojen rekisteröintiä, kaikkien vapaana ulkoilevien kissojen leikkauttamista ja lemmikkieläinten rajoittamattoman lisääntymisen säätämistä lainvastaiseksi. Sivuilla voi myös tehdä lahjoituksen, jolla autetaan kissakriisin ratkaisemisessa. SEY.n sivuille pääset tästä: https://sey.fi/kissakriisi/

Kun katson noita kahta pientä kissanpoikasta, jotka Kissakoti Kattilan toimesta saatiin pelastettua, en voi samalla olla ajattelematta niitä lukemattomia muita, jotka elävät juuri nyt ulkona kylmissään, nälissään ja peloissaan. Millainen elämä niillä on edessään.

 

Jokaisen populaatiokissankin elämä on ainutkertainen. Villiintyneet kissat ovat ihmisen aikaansaannosta, joko ihmisen hylkäämiä tai ihmisen hylkäämien kissojen jälkeläisiä. Vastuu kissakriisistä on ihmisellä.

tarja

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Suomalaisen maalaismaiseman karmiva kauneus

Koirat juoksevat innoissaan avaralla niityllä kesäisellä päivälenkillämme. Näkymä on kaunis, pieni joki kiemurtelee peltojen laitaa ja luonnonkukat kaartuvat joen ylle.

Kaukana häämöttää punainen suuri rakennus. Se ei ole maalaistalo, vaan sikala, yksi Suomen suurimpia. Kun katseen kääntää vasemmalle, näkyy pitkänmallinen vaalea halli, sikala sekin. Oikealla häämöttää vielä kolmas.

Miksi näkymä on yhtä aikaa kaunis ja karmiva? Miksi sikalan näkeminen saa minussa aikaan ahdistavan ja oksettavan olon? Eikö Suomessa sikoja kuitenkin pidetä ihan hyvin, reagoinko typerästi?

Reaktio riippuu paljon siitä, mitä katsoja tietää, niin sioista kuin sikaloista.

Suomalaisessa sikalassa  voi olla tuhansia sikoja, ja yhdelle eläimelle on varattu tilaa ryhmäkarsinassa noin 0,65 neliömetriä. Siat viettävät lyhyen elämänsä sisätiloissa näkemättä päivänvaloa kuin vasta teurasrekan kyydissä. Emakkosiat pidetään noin puolet elämästään liikkumisen estävissä häkeissä, ensin tiineenä ollessaan emakkohäkissä, sen jälkeen porsitushäkissä. Häkeissä kuten ahtaissa ryhmäkarsinoissakin on betoni- tai ritilälattia. Emakkosika ei pysty häkissä edes kääntymään, saati hoitamaan poikasiaan. Elossa säilyvät poikaset viedään emolta noin 4 viikon ikäisinä, vaikka luonnossa vieroittaminen tapahtuisi kuukausia myöhemmin. Porsaiden yleisimmät kuolinsyyt ovat ripuli, ruhjoutuminen ja tukehtuminen. Porsaille tehdään kivuliaita toimenpiteitä, kuten urosporsaille kastrointi usein ilman kivunlievitystä, mahdollisesti tatuointi tai korvien loveaminen tai toisinaan jopa hampaiden katkaisu. Kun emolta on viety porsaat, se siemennetään miltei saman tien uudestaan, ja synnytyskierre jatkuu.

Entä millainen on sika? Huomattavasti älykkäämpi kuin koira tai kissa, ja sen mielen taitojen on havaittu olevan 5-7-vuotiaan ihmislapsen tasolla. Sika on sosiaalinen ja utelias olento, ja sosiaaliset suhteet toisiin sikoihin ovat sille tärkeitä. Se on myös siisti, ja kun sillä on tilaa, se erottelee ruokailu-, makuu-, ja ulostuspaikat huolellisesti toisistaan. Se on myös erittäin nopea oppimaan, ja sikoja on opetettu jopa pelaamaan tietokonepelejä ja kokoamaan palapelejä. Fysiologisesti sika on hyvin lähellä ihmistä.

Lihasiat viedään teurastamolle noin puolen vuoden iässä. Emakkoa käytetään synnyttäjänä useampia vuosia. Luonnossa sika eläisi yli 20 vuotta. Teuraskuljetukset ovat sioille stressaavia, sillä ahtaaseen tilaan tungetaan paljon toisilleen ennestään vieraita sikoja. Kuljetus voi kestää tuntikausia, jopa vuorokauden. Teurastamolla siat yleensä kaasutetaan hengiltä, mikä on hidas ja tuskallinen tapa kuolla. Siat tuntevat tukehtuvansa, huutavat ja kiipeilevät toistensa päälle yrittäessään päästä pakoon.

Kun tietää siasta ja sikalasta edes perusasiat, voi helposti kuvitella miten sika kokee elämänsä. Kaikilla nisäkkäillä on valtava tarve huolehtia poikasistaan, ja jos sialla olisi tilaa ja sopivat olosuhteet, se rakentaisi pesän ennen synnytystä, jossa se hoitaisi poikasensa. Nyt se ei pysty edes kääntymään maatessaan häkissä. Äitinä voin samastua myös sian raskausaikaan, ja kuvitella millaista olisi maata häkissä raskaana ollessaan betonilattialla päivästä toiseen pääsemättä liikkumaan.

Sian silmät ovat hyvin ihmissilmien kaltaiset. Jos kerran on katsonut sikaa silmiin ja nähnyt sen tietoisen katseen, ymmärtää ettei mikään makkara, kyljys, nahkatakki tai kenkäpari ole niin välttämätön, että se oikeuttaisi sian kokeman kärsimyksen. Sika ei myöskään ole ”vain tuotantoeläin”, sillä ei ole olemassa mitään tuotantoeläimiä, vaan kyse on ihmisen keksimästä määrittelystä. On vain eri eläinlajeja, josta ihmislaji on yksi. Ihmislajin kehityksen tasoa kuvaa se, miten se huolehtii muista, niin vähempiosaisista, sairaista, erirotuisista tai -lajisista. Voimme päättää, millä kehitystasolla haluamme olla. Voimme valita lajisorron lopettamisen ja nähdä sian yhtä tärkeänä kuin lemmikkikoiran.

Suomalainen sikala ei ole kaunis näky. Yllä kuvattu sian elämä ei ole mitään poikkeuksellista. Valokuvaaja Kristo Muurimaa on kuvannut lukemattomia suomalaisia sikaloita, navettoja ja broilerhalleja. Näkymä on kaikkialla lohduton. Näitä Muurimaan eläintehtaiksi kutsumia, keskitysleirien kaltaisia paikkoja on loputtomasti, ja ne ovat täynnä tuntevia, tietoisia ja älykkäitä olentoja. Siksi näkemäni suomalainen maalaismaisema eläinhalleineen on karmiva.

-taru