Harrastan tappamista

Harrastan tappamista

 

Harva kertoo harrastavansa tappamista, moni kertoo metsästävänsä. Sama asia.

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kertonut harrastavansa metsästystä vastentahtoisesti. Jokainen tapaamani metsästäjä on kertonut harrastuksestaan innolla. Metsästystä on perusteltu kannanhoidolla, liikenneonnettomuuksien välttämisellä, luontorakkaudella ja maa- ja metsätalouden hirvituhoilla. Eläinten tappamisharrastuksessa käytetään kiertoilmauksia kuten riista. On riistaeläimiä ja niitä tapetaan. Minulle nuo kaikki perustelut näyttäytyvät tekosyinä perustella tappamisharrastusta. Ihmisen toimet ovat sotkeneet luonnontasapainoa ja luonnonvaraisten eläinten elämä on ajettu ahtaalle. Asiat olisi ratkaistavissa muilla keinoin.  https://oikeuttaelaimille.fi/muu-elainten-kaytto/metsastys

Eräs syksyllä tapaamani vanha metsästäjä kertoi yhdeksi motiivikseen metsästää äijäilyn. Hän sanoi, että täytyyhän sitä miesten välillä päästä äijäilemään. Tehostaakseen kertomustaan hän hiukan pullisteli lihaksiaan maastoasunsa alla. Eipä tehnyt vaikutusta.

Tosimies suojelee eläimiä

Onko sankarillista ruokkia eläimiä ja sitten ampua niitä ruokintapaikalle? Missä on moraali, oikeudenmukaisuus ja empatia? Susille halutaan tappolupia, jotta metsästäjille jää enemmän tapettavaa. Susi saa saaliikseen useimmiten sen heikoimman yksilön, metsästäjä haluaa sen komeimman ja vahvimman. Eikö ihmisen, joka pitää itseään luomakunnan kruununa kuuluisi toimia reilusti muita lajeja kohtaan.

Aurinkoinen vapaapäivä pysähtyy, kun näkee maastoasuisten punalakkisten hiippailijoiden kokoontuvan aseineen. Pahimmassa tapauksessa joutuu omalta pihaltaan todistamaan viattoman luontokappaleen väkivaltaisen kuoleman. Harrastuksen nimissä. Kun tältä samaiselta vanhalta metsästäjältä kysyin, eikö hänen tee pahaa tappaa emoa vasalta tai vasaa emoltaan sain vastaisuudeksi hiljaisuutta. Koirastaan hän kertoi lämmöllä.

Liikun mielelläni luontopoluilla ja muilla metsäreiteillä. On ihanaa vain olla hiljaa, kuunnelle ja tarkkailla metsää ja sen elämää. Monena viikonloppuna metsästysaikaan luontoharrastus on ollut katkolla. Olen jäänyt kaupunkiasunnolle, sillä näiden tappajien näkeminen on vaikeaa. Tunnen itseni täysin voimattomaksi. Mitä muuta voin tehdä kuin allekirjoittaa vetoomuksia ja lähettää sähköposteja eduskuntaan? Puhun ja kirjoitan. En pysty kuulumaan siihen suureen joukkoon, joka hiljaisesti hyväksyy tappamisen harrastuksena. En, vaikka joku lähelläni ehkä loukkaantuukin. Eivät metsästysharrastajatkaan peittele kantaansa. Someen postataan irvokkaita kuvia tapetun eläimen vierellä poseeraten.

 

Mikä on se kohta ihmisessä, joka puuttuu tai on rikki ja aiheuttaa tappamisen pitämisen kivana harrastuksena?

Arvot periytyvät. Niihin kasvatetaan ja kasvetaan. Tuntuu, että valitettavan moni on jäänyt arvoiltaan Aleksis Kiven aikoihin. Eläimiä saa tappaa. Niiden tappamisella saa kerskua tai vitsailla. Vielä tänäänkin, vaikka tiedämme niin paljon enemmän eläinten tietoisuudesta ja älykkyydestä. Tiedämme eläinten pelosta, stressistä ja surusta.

Tämäkin tapaamani metsästävä isoisä, joka on perinyt harrastuksen isältään, ryhtyi pitkän keskustelumme päätteeksi pohtimaan, olisiko mahdollista, että hän nyt 77-vuotiaana lopettaisikin metsästysharrastuksensa ja kävisi lastenlastensa kanssa metsässä marjassa ja sienessä ja vain ihailemassa luontoa. Olisiko se liian myöhäistä. Ei ole.

Kiitos maalaistalossa 1930-luvulla varttunut isäni, joka et koskaan kuulunut metsästysseuraan. Kasvatit minut arvostamaan eläimiä ja elämää. Sitä perintöä kannan. Sitä perintöä vaalin ja jaan.

 

-tarja

Terveiset susialueelta

Terveiset susialueelta

Ostin talon susialueelta. Liityin myös ko. kunnan FB-ryhmään. Kerroin siellä, että olen ostanut talon tästä kunnasta, jossa on upea luonto, jopa susia, ja että toivottavasti kuntalaiset arvostavat ja suojelevat niitä.

Paskamyrskyhän siitä seurasi. Menemättä sen enempää saamiini haistatuksiin ja solvauksiin, eniten hämmästyttää ihmisten keskustelukyvyn ja argumentointitaidon täydellinen puuttuminen. Heitellään mitä vaan asiaan kuulumatonta, faktoista ja kontekstista viis välitetään, tieteelle ja tutkimustiedolle haistatellaan pitkät. Huolimatta ihmislajin monista hienoistakin keksinnöistä valtaosa lajistamme on käsittämättömän typerää ja itsekeskeistä.

Niistä susista. Ne eivät tule meidän alueellemme, vaan me olemme tunkeneet heidän kotiinsa, jota tuhoamme lisää minkä ehdimme. Koskematonta metsää ei Varsinais-Suomesta löydy enää millään. Karmeaa on myös se, että tuolla talonikin ympärillä on luonnonsuojelualueita, mutta moniko tietää, että niilläkin ihminen saa metsästää, ampua ja tappaa.

Maalaiskunnassa metsästystä ihannoidaan ja pidetään tärkeänä mm. hirvi- ja peurakolarien välttämiseksi. Metsästäjät kuitenkin ruokkivat sorkkaeläimiä saadakseen lisää tapettavaa, joten perustelu ontuu pahasti. ”Sorkkaeläinten kannoista pitäisivät huolen suurpedot, jos vain petojenkin annettaisiin olla. Mutta ei se mene niin. Hyötyajattelevan ihmisen mielestä luonnossakin kaiken tulee olla niin kuin hän haluaa. Kuutioita, tukkeja, lukuja, tuottoa, rahaa, saaliita”, kuten Mia Takula osuvasti kirjoittaa hienossa teoksessaan Susien mailla, juuri siinä kappaleessa jossa kuvataan sitä susireviiriä jossa omakin taloni sijaitsee.

Itsekeskeisyydessään ihminen unohtaa myös moraalin, sen ainoan asian, jolla yrittää selittää itsensä muiden lajien yläpuolelle. Muiden lajien kunnioittaminen ja niiden kanssa rinnakkain eläminen vaatii moraalia, tahtoa ja eettistä selkärankaa. Se on jotakin mitä metsästäjältä, tappamisen harrastajalta, puuttuu täysin.

Lopuksi vielä

1) jos susi syö koiran, lampaan jne., niin se on yksinomaan ihmisen vika, jos ei huolehdi vastuullaan olevista eläimistä.

2) metsästäjiä tarvitaan vain lopettamaan kärsivä, esim. liikenneonnettomuudessa loukkaantunut eläin, jota ei pystytä muuten hoitamaan.

3) on turha perustella metsästystä sillä ”että aina ennenkin on metsästetty”. Orjuus olisi yhä sallittua kuten naisten ja lapsien hakkaaminen, jos mikään ei muuttuisi ja kehittyisi.

4) ”metsästetty liha on eettisempää kuin tehotuotanto”. Miten voi perustella pahan vielä pahempaan vetoamalla? Lopetetaan se tehotuotanto, eihän sitä ole, jos et niitä tuotteita osta.

5) punkki ja ampiainen tappavat ihmisiä, ei susi. Susipelon lietsominen ja tartuttaminen lapsiin on aikuisilta järjetöntä ja tuhoavaa käytöstä.

6) on satumainen onni kohdata villieläin, on se sitten mäyrä, kettu, ilves tai ­­­­– susi

-taru

Poju-sonnin juhannus

Poju-sonnin juhannus

Poju viettää tänä kesänä kolmatta juhannustaan. Ensimmäisen juhannuksensa hän vietti navetassa kahdestaan pässin kanssa äitinsä ollessa laitumella muiden lehmien ja hiehojen kanssa. Pojat eivät päässeet ulos. Välillä Poju ammui murheellisesti, ja äiti laitumelta vastasi.

Poju ja pässi olivat vierekkäisissä, ahtaissa karsinoissa, joissa ei ollut tilaa kuin seistä tai maata. Poikien ankea elämä säälitti, ja mietin jatkuvasti mitä olisi tehtävissä, teurasauton käynnin koko ajan lähestyessä. Kävin tuohon aikaan tässä pienessä navetassa toisinaan auttelemassa. Juhannuksena vein muutaman koivun karsinaan, jotta he saivat edes vähän vaihtelua ja maistella tuoreita lehtiä. Pässin sain toisinaan vietyä ulos koiran aitaukseen, jolloin hän sai edes nähdä ulkoilmaa ja vähän juostuakin, tosin suurimman osan juoksuaskelistaan hän käytti taluttajansa puskemiseen.

Kuva 1. Pojun ensimmäinen juhannus

Poju ei ollut koskaan käynyt ulkona, vaikka oli jo kahdeksan kuukautta. Hän ei ollut nähnyt aurinkoa, maistanut tuoretta ruohoa, tuntenut tuulta tai sadetta, tai edes juossut, koska tilaa ei ollut. Lisäksi voi vaan kuvitella miltä sosiaalisesta laumaeläimestä tuntui olla koko ajan yksin vailla lajitovereita. Elämä oli virikkeetöntä.

Juhannus oli ja meni. Elokuussa löysimme Pojulle uuden kodin, ja Poju välttyi teuraaksi joutumiselta.  Pojun ensi hetkistä uudessa kodissa, ensimmäisistä askelista ulkona, riemunhypyistä ja juoksusta uusien sonniystävien kanssa voit lukea aiemmista blogijutuista.

Nyt Pojulla on jo toinen juhannus uudessa kodissaan, jossa laidunta ja vaihtelevaa maastoa riittää. Poju saa itse valita maatako koivujen varjossa vai auringonpaahteessa. Tämä musta ranskalainen valitsee yleensä paahteen, vaikka kyyttökaverit nauttivat mieluummin kesästä puiden varjossa. Pojusta on kasvanut valtavan kokoinen, ja hän painaa henkilöauton verran. Silti hän on säilyttänyt kiltin ja hellän luonteensa. Hän tulee yhä luo, nuuhkii tulijaa varovasti ja nauttii rapsutuksista. Älykkyydestä kertonee ainakin se, että kun hän haistaa, ettei aitalangoissa ole sähkö päällä, hän nostaa varovasti päällään ylintä lankaa, ja astuu, varovasti jalka kerrallaan, alimpien lankojen yli. Sitten hän kuljeskelee tutkimassa lähiympäristöä, poistumatta kuitenkaan omalta tontilta. Sitten hän palaa, jälleen yhtä taitavasti, omalle laitumelle, sähkölankoja rikkomatta.

Kuva 2. Poju ja kaverit

Poju lienee sittenkin syntynyt onnellisten tähtien alla, vaikka elämän alku ei näyttänyt lupaavalta. Pojun navetta-aikaisista lajitovereista ei liene enää kukaan elossa. Sonnivasikat kun laitetaan ”turhina” jo nuorina teuraaksi, ja lehmät 3-5-vuotiaina, kun eivät enää tuota vasikoita ja maitoa. Naudan elinikä olisi kuitenkin 20-30 vuotta. Lihansyöjät harvoin tulevat ajatelleeksi, että syövät itse asiassa lapsia tai teini-ikäisiä. Onneksi maailma on muuttumassa, ja yhä useampi oivaltaa, ettei olekaan olemassa mielekästä oikeutusta sille, että yhteiskuntamme peruskivenä on tuntevien, älykkäiden ja kyvykkäiden olentojen hyväksikäyttö. Muut eläimet ovat yhtä lailla arvokkaita, ja niin kovin samanlaisia kuin me ihmiset: ”Jokainen eläin on subjekti. / Se on: oman elämänsä keskipiste, / itsensä puolustaja, / varuillaan joka suuntaan/ niin kuin sinä ja minä. / Omanarvontuntoinen: / ei sallisi itseään loukattavan.” (Eeva Kilpi: Animalia, 1998, 57.)

-taru

 

Kuva 3. Poju ja kummitäti

Metsä, eläinten koti

Metsä, eläinten koti

Metsä virkistää, rauhoittaa ja rentouttaa. Silti tunnen metsässä usein myös surua ja epätoivoa.  On miltei toivotonta löytää metsää, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi. Joko metsä on harva ja puulajeiltaan yksipuolinen puupelto, tai avohakkuun jäljiltä kadonnut kokonaan. ”Metsänhoidon” kohteena on Suomessa valtaosa metsistä, jolloin aluskasvillisuus on karsittu, puut harvassa ja näkymät avarat, tarjoten kovin karut tai olemattomat elinolosuhteet metsän alkuperäisväestölle.

Ihmisen vaikutus metsään on paljon muutakin kuin harvennushakkuiden jälkeinen lajiköyhä puupelto. Kun vaeltaa metsissä on ihmisen jättämiä jälkiä mahdoton välttää. Kanto ei ole repaleinen puun katkettua tuulessa, vaan päältä tasainen moottorisahan jäljiltä. Tallattuja polkuja ja pitkospuita riittää. Metsätiet ja metsäkoneiden renkaanjäljet halkovat metsiä. Erämökkeihin, laavuihin, ampumatorneihin ja riistakameroihin ei voi olla törmäämättä. Roskia, jopa sohvakalustoja, autonraatoja ja muoviroskaa riittää erämaillakin. Puhtaasta ilmasta kertova naava kuusen oksilla on käynyt harvinaiseksi.

Usein väitetään metsiä Suomessa riittävän, mutta luonnontilainen metsä on jo harvinaisuus. Moni suomalainen ei ole edes käynyt aidossa metsässä. Vanhoja, luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta jäljellä vain muutama prosentti. Näistä noin puolet on suojeltu, loput ovat edelleen hakkuu-uhan alaisina. Suomessa viimeisten jäljellä olevien vanhojen metsien suojelulla on siis jo hälyttävä kiire.

 

Luonnontilaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta jäljellä vain muutama prosentti

 

Metsänhoidollisten toimien kohteeksi joutuneet metsät ovat silti tärkeitä suomalaisille, kuten pandemia-aikana on havaittu. Luontokohteissa on ollut jopa ruuhkaa. Vaikka luonto ei ole vailla ihmisen kädenjälkeä, on metsä monille rauhoittumisen ja rentoutumisen paikka. Ihmisten innostusta luontoon hakeutumiseen on pidetty hyvänä, mutta asia ei ole ongelmaton.

Metsien hakkaaminen, hoitaminen ja luontoretkeily vaikuttavat metsän muihin elollisiin olentoihin. Tunnen surua siitä, miten tunkeudumme metsän asukkaiden ikiaikaiseen kotiin vähentäen tai tuhoten niiden elinmahdollisuuksia. Kauhistelemme herkästi ns. alkuperäisväestöjen huonoa kohtelua, mutta moniko ajattelee metsässä luvatta tunkeutuvansa siellä alun perin asuvien eri eläin- ja lintulajien kotiin, ainoaan kotiin mitä niillä voi olla?

Suomen metsissä elävistä lajeista lähes tuhat on uhanalaisia. Määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä ja kasvaa edelleen, jos metsien kohtelua jatketaan nykyiseen tapaan. Vaikka laji ei olisi uhanalainen, häiritsemme eläinten elämää monin tavoin, roskaamalla, metelöimällä, ja jopa tappamalla haitallisiksi (esimerkiksi sudet, ahmat, supit), tarpeettomiksi (mäyrät) tai häiritseviksi (valkoposkihanhet, naakat ja merimetsot) katsomiamme lajeja.

Eläimet eivät voi kuin paeta, vaikka paikkoja paeta on yhä vähemmän, tai muuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Etenkin nisäkkäät väistävät meitä jopa muuttamalla vuorokausirytmiään. Eläimet pelkäävät yhtä lailla retkeilijöitä kuin metsästäjiäkin ja ovat merkittävästi lisänneet yörytmisyyttään. Päiväeläimistä on tullut yöeläimiä.

 

Päiväeläimistä on tullut yöeläimiä

 

Kohtaaminen metsän asukkaan kanssa on aina elämys ja pysyy mielessä pitkään: täydellisen kaunis ja suurisilmäinen kauriinvasa, kuninkaallinen hirvi, pikkuruinen rusakonpoikanen heinikossa. Huikea kokemus muutama vuosi sitten oli törmätä kolmeen nuoreen röhisevään ja tuhisevaan mäyrään, jotka tuijottivat minua yhtä uteliaina kuin minä heitä. Suden kohtaaminen olisi hienoa, mutta ennen kaikkea toivon susille rauhaa ja elintilaa metsissä.

Luonnon arvostus nousee sen tilan heiketessä ja lajien vähetessä.  Metsässä liikkuessamme kerätään siis roskamme, vältetään metelöintiä, pidetään koirat kiinni, ei vahingoiteta kasveja. Pysytään poluilla ja poissa paikoilta, joissa eläimillä on mahdollisesti pesänsä tai poikasensa. Tuetaan metsien hyvinvointia suojelemalla myös pölyttäjiä, eli annetaan pihanurmikoiden muuttua kukkaniityiksi, ja istutetaan puita kun mahdollista. Vaaditaan poliittisilta päättäjiltä vahvempia toimia metsien suojelemiseksi sekä peltojen ja soiden ennallistamiseksi takaisin metsiksi. Tietyt lajit eivät ole muita vähäpätöisempiä, vaan kaikki voittavat, jos opimme elämään sopusoinnussa muiden eläinten kanssa ja suojelemaan metsää, eläinten kotia.

 

-taru

Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

Terveellistä ja ilmastoystävällistä… broileria?

– ”En syö ollenkaan punaista lihaa”
– ”Meidän perheessä syödään lähinnä broileria”
– ”Broileri on kevyttä ja terveellistä, ja onhan se ilmastoystävällistäkin”

 

Otteita työpaikan lounaspöytäkeskustelusta. Mielipiteitä, jotka on poimittu median tietovirrasta omiksi, tukevathan ne omia valintoja, ja saavat jopa tuntemaan hyvää oloa omista ”ilmastoteoista”.

 

Suomalaisten broilerinkulutus on muutamissa vuosikymmenissä nelikymmenkertaistunut, ja broilerin syöminen on lisääntynyt enemmän kuin muiden eläinten lihan syöminen. Broilerien määrä on moninkertainen munijakanoihin nähden, ja suomalaisen broileritilan keskikoko on nykyään 60 000 broileria. Maailmassa broilereita on niin paljon, että niiden yhteenlaskettu ruumiinmassa ylittää kaikkien muiden lintujen yhteenlasketun massan. Valtaosa broilereista tapetaan 5-6 viikon ikäisinä poikasina. Broilerit on jalostettu kasvamaan niin nopeasti ja painoltaan niin raskaiksi, että ne ovat lähtökohtaisesti sairaita. Vammautuminen ei ole siis broilerituotannon sivuseuraus, vaan keskeinen osa sitä. Tärkeää tuotannossa on maukkaus ja mureus eli kanojen lihakset, eivät kanat itsessään. Kuitenkin broilerikanalla on jäljellä kaikki käyttäytymispiirteet, mitä sen esivanhemmilla viidakkokanoillakin on.

 

Broilerikanojen määrä on niin käsittämätön, että yksilö on helppo unohtaa. Jokainen broilerikana on silti yksilö, jolla on omat persoonalliset luonteenpiirteensä. Se pystyy tuntemaan empatiaa ja mustasukkaisuutta. Se on hyvä laskemaan. Sen kommunikointi on monipuolista ja emo juttelee poikastensa kanssa jo ennen niiden kuoriutumista. Emo on huolehtivainen äiti, joka sopeuttaa opetuksiaan poikasten oppimiskyvyn mukaan. Siis jos se saisi olla äiti. Koneellisesti haudotuilla broileritipuilla ei ole emoa, joka opettaisi ne syömään. Pienen tipun yleinen kuolinsyy onkin nälkä. Usein myös jano, sillä jalostus haurastuttaa luut ja linnut ovat usein raajarikkoja. Mikäli jalat ovat murtuneet tai kivut ovat kovat, ei lintu pääse syömään ja juomaan, vaan se kuolee janoon.

 

Kristo Muurimaa on kiertänyt suomalaisia broileritiloja valokuvaamassa lintuja. Näkemälleen turtuu, ja hän kirjoittaa teoksessa Eläintehtaat: ”Kuvaan yhtä turpeessa makaavaa lintua. Olen nähnyt jo monta kuollutta, joten ajattelen dokumentoivani tämän vain ylimalkaisesti. Alkeellinen kuvaustaitoni perustuu 10 sekunnin pituisten, paikallaan olevien otosten kuvaamiseen. Kun kamera kuvaa, näytön sekunnit kertovat otoksen pituuden. Kahdeksan sekunnin kohdalla tipu nostaa päänsä turpeesta, avaa nokkansa, huohottaa hieman ja valahtaa jälleen lattiaan. Tunnen, miten kaikki psyyken puolustusmekanismit aktivoituvat, mutta isku tulee läpi. Tämä eläin ei ole vielä kuollut, se tekee hitaasti kuolemaa. Tältä näyttää ennenaikainen nälkäkuolema tehotuotannossa.”

 

”Jonakin päivänä
kaikki muuttuu sinun silmissäsi.
Myös keittokirja.
Et katsele sitä enää samalla tavalla kuin ennen.
Näet siellä vain tuhottua elämää:
miten sokeita me olemme olleet.” (Eeva Kilpi, Animalia, 1987)

 

Broilerituotannossa ei nähdä yksilöitä, vaan kanat ovat massaa, kiloja ja euroja. Jos broilerin tietoisuus ja tuntoisuus ja sen kokema kärsimys lyhyen elämänsä aikana tunnustettaisiin ja nähtäisiin, loppuisi broilerinkulutus siihen. Tuotanto on kuitenkin viety pois silmistämme, ja tuottajat pitävät huolta siitä, että uskomme broilerin eläneen onnellisena ja vapaasti vihreillä niityillä, kuolleen kivuttomasti ja takaavan sen jälkeen meille terveellistä ja ympäristöystävällistä ruokaa.

 

Broilerintuotannolla on kuitenkin runsaasti ympäristövaikutuksia, kuten vesistöjen rehevöitymistä ja ammoniakkipäästöjä. Se altistaa ihmisiä myös erilaisille eläimistä ihmiseen tarttuville taudeille. Broilerilihan terveellisyyskin on kyseenalaista, kun kyse on pitkälle jalostetusta ja kärsineestä eläimestä. Monet broilerituotteet, esimerkiksi kananuggetit, sisältävät alle puolet lihaa, yli puolet on kanan sisälmyksiä, rasvaa, murskattuja luita, hermokudosta, verisuonia, rustoa ja jopa yli 30 erilaista lisäainetta. Massiivisen broilerinkulutuksen myötä maapallon maaperään on kasautunut sellainen määrä kananluukerrostumia, että niistä puhutaan yhtenä aikakauttamme, antroposeeniä, määrittävänä piirteenä.

 

Broilerikanalla ei nähdä itseisarvoa, vaan se on asetettu omistettavan tavaran osaan. Ihmisen asema tuon tavaran omistajana on kuitenkin suuren epävarmuuden edessä, kun luonnon eläimet katoavat sukupuuttoaaltojen takia ihmisten ympäriltä, ja eläintutkimus tuo samaan aikaan lisää tietoa eläinten, myös broilerin, tietoisuudesta ja tuntoisuudesta. Broilerintuotanto ei ole avointa, koska ihminen ei pystyisi kuluttamaan sitä nykyisellä tavalla, jos näkisi tuotannon todellisuuden. Siksi broilerituotannon moraalinen ongelma on piilotettu tehotuotantotiloihin, kuljetusautoihin ja teurastamoihin. Kanojen kärsimykset eivät ole toistaiseksi olleet riittävä syy puuttua broilerituotannon negatiivisiin vaikutuksiin, mutta joko olisi muutoksen aika? Eeva Kilpi kirjoitti vuonna 1987 teoksessaan Animalia:

 

”Vapahtaja kulkee karjasuojissa,
navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa
Kaikki on muuttunut
Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,
vankeuden nöyryyttäminä,
silmissä tuska ja toivottomuus.”

 

Kuvat suomalaisilta broileritiloilta. Lähde: Oikeutta eläimille

 

-taru

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Esther-possu – ei kinkku vaan HÄN

Olet ehkä kuullut Esther-siasta tai seurannut sen some-kuulumisia. Estherin piti olla ”minipossu”, mutta koska Esther osoittautuikin Sus scrofa domestica-rotuiseksi eli tavalliseksi, ihmisen tuotantoeläimeksi luokittelemaksi siaksi, ostaja ei voinut pitää sitä. Tuttu pariskunta otti Estherin huostaansa. Esther muutti täysin pariskunnan elämän. Heille valkeni, että siat ovat rakastettavia ja rakastavia, älykkäitä ja ystävällisiä eläimiä, jotka ansaitsevat parempaa kuin sitä julmaa elämää, johon ne syntyvät. Pariskunnan oli luovuttava kaupunkiasunnostaan ja hankittava maatila, jossa oli tilaa isolle eläimelle. Syntyi Happily Ever Esther Farm Sanctuary, turvakoti eläimille. Koti, jossa eläimiä ei syödä, vaan ne ovat osa perhettä.

Kyse ei ole eläimen inhimillistämisestä. Sika vaan sattuu olemaan kuvatun kaltainen otus, ja hyvin samanlainen monin tavoin mitä ihminen. Oppivainen, utelias, sosiaalinen, ja älykäs kuin 5-6-vuotias lapsi. Lisäksi siisti, toisin kuin ihmiset usein.

 

 

Itse asiassa ei ole olemassa mitään sellaista kuin tuotantoeläin. Sana on ihmisen keksimä ja määrittelemä, ja vahvasti kulttuurisidonnainen luokittelu. Aasiassa koira ja kissa ovat tuotantoeläimiä. Ihmisetkin ovat toisinaan pitäneet toisiaan ’tuotantoeläiminä’, kuten orjuus osoitti. Orjan saattoi ostaa ja myydä, tappaa halutessaan, ja sen lapset pitää uusina orjina. Orjuus on lakkautettu, mutta ei vielä kaikkien kohdalla.

Suomessa emakkosikaa saa edelleen pitää puolet elämästään liikkumisen estävässä häkissä. Raskauden kokeneet ihmisäidit voivat hyvin kuvitella, että raskaana ollessaan on varmasti tukalaa maata liikkumatta betonilattialla päivästä toiseen. Tuo emakkosika ei saa tehdä poikasilleen heinistä pesää, vaikka vaisto sitä siihen kehottaa, se ei saa hoitaa poikasiaan, eikä se saa pitää niitä, sillä poikaset viedään pois tai tapetaan sen silmien edessä, jos eivät näytä riittävän hyväkuntoisilta. Tuo sika käy tämän läpi 2-3 kertaa vuodessa, kunnes muutaman vuoden ikäisenä ’teiniäitinä’ kohtaa loppunsa, vaikka elinikää riittäisi muuten noin 20 vuotta.

Tuo sika ei näe koskaan päivänvaloa, ennen kuin ehkä matkalla teurastamoon. Matkan aikana sillä on tukalan ahdasta, ehkä kylmä ja jano, ja sitä lyödään, ellei se liiku riittävän nopeasti. Se voi olla loukkaantunut, sairas, tai sokea, mutta sitä ei hoida kukaan, onhan se vain tuotantoeläin. Teurastamolla se tapetaan hiilidioksidilla tukehduttamalla. Kuolema on hidas ja tuskainen, sika joutuu paniikkiin, ei saa hengitettyä, kurkkua koskee ja se yrittää kiivetä toisten sikojen päälle päästäkseen pois.

Älä koskaan sano, että joulukinkun valinta on henkilökohtainen päätös. Mikään päätös ei ole henkilökohtainen, jos se edellyttää toisen tietoisen ja tuntoisen olennon kärsimystä ja kuolemaa. Joulukinkun hankinta vie sialta sen ainutkertaisen elämän, kuten maitolitran osto lehmältä vasikan. Valitse tänä jouluna toisin, valitse aito joulumieli.

 

 

Tekstin kuvat: Jo-Anne McArthur/ We Animals media
Esther’in kuva: estherthewonderpig/Instagram
teksti Taru