Kun minusta tuli vegaani, ajattelin hetken, että nyt maailma muuttui.

 

Kuvittelin,että nyt viimein maailmassa eläinten oikeudet toteutuvat. Jos minä tajusin ryhtyä eläinoikeussyistä vegaaniksi ja alkaa aktiivisesti puolustamaan eläinoikeuksia luulin, että sen tekevät kaikki muutkin. Pystyin hetkeksi rakentamaan itselleni vegaanikuplan. Se oli helppoa ja turvallista. Tutustuin samanmielisiin ja poistin somesta kaikki toisinajattelijat ja omat feedit täyttyivät postauksista joista oli kiva tykätä. Muu maailma sulkeutui pois ja mieli ei pahoittunut. Pian kuitenkin huomasin, että olen arvoineni marginaalissa.

Halusin huutaa koko maailmalle: Älkää hyvät ihmiset syökö lihaa! Ettekö tiedä mistä maito tulee! Ettekö ymmärrä mikä ristiriita on lemmikkikoira paijauksella ja kinkun syömisellä! Tuli valtava tarve kertoa eläinoikeuksista ja tuoda niiden puutteet mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen. Halusin kertoa, kaiken eläinteollisuuden julmuuksista. Mutta en tiennyt miten ja missä tilanteessa. Mikä on oikea tapa keskustella eläinoikeuksista ja vegaanisesta elämäntavasta kun tuntuu, että pelkkä vegaani-sana aiheuttaa ärtymystä ja torjuntaa? Miten keskustella niin, ettei nosta itseään tekopyhäksi ja anna kuvaa, että itse on täydellinen ja jotenkin parempi. Kukaanhan meistä ei tälläkään saralla ole täydellinen, vaikka miten yrittäisi.

 

100% vegaaninen elämä ei tässä yhteiskunnassa ole mahdollista.

Mutta yrittää voi 100%sti

 

Saarnaaminen ja syyttely ei tehoa. Eikä toisten ihmisten kyttäämisessä ja vahtimisessa ole mitään järkeä. Mutta miten olla syyllistämättä ja syyllistymättä, jos kyseessä on eläinten henki ja elämä. Tosiasioilta ei tarvitse ketään suojella. Esimerkiksi siltä, että Suomessakin tuotantoeläinten olosuhteissa on valtavasti korjattavaa eikä tuotantoeläinteollisuus meilläkään ole kestävää. Ja siltä, että jokainen luontokappale syntyy tänne elääkseen omaa elämäänsä, ei olemaan kenenkään toisen ruoka tai viihdyke.

Monet eläinaktivistit jakavat pysäyttäviä kuvia kärsivistä eläimistä tuotantotiloilta, eläinkuljetuksista ja teurastamoilta. En ole varma tehoaako se, jopa traumapornoksi kutsuttava kuvasto. Sillä kuvastolla saa järkytettyä mutta useimmiten se ei johda tekoihin, pikemminkin torjuntaan. Ja kun hetkellinen järkytys kuvaston äärellä on ohi, elämä jatkuu kuten ennenkin. Järkytys ei useimmiten yhdistys grillattavaa pihvin tai kermakakkuun.

 

Merkittävin aihe on ruoka

 

Olen miettinyt tapoja ja tilanteita, joissa voin aloittaa keskustelun positiivisessa hengessä ja niin, että sanoma olisi helppo vastaanottaa. Helpoin on vegaanisen ruoan tarjoaminen. Kun kutsuu ystäviä syömään ja tarjoilee herkullisen ja yllätyksellisen vegaani-illallisen, on ilosanomaa helppo jakaa. Samoin työpaikalla vegaanisesta nimipäiväkahvitarjoiluista saa mukavan alun laajemmallekin eläinoikeuskeskustelulle. Ja kun jokaisessa kahvilassa, ravintolassa ja muussa syötävää tarjoavassa paikassa jaksaa sinnikkäästi kysyä vegaanivaihtoehtoja perään, leviää ajatus sitäkin kautta.

On hämmästyttävää miten paljon pelkkä vegaaniuden mainitseminen ärsyttää. Toisaalta ajatellaan, että jokaisella on oikeus syödä mitä haluaa mutta jo pelkkä tieto siitä, että pöydässä istuu vegaani, saa aikaan reaktioita. Monet lihansyöjät kokevat selvästi syyllisyyttä ja kommentoivat aggressiivisestikin vegaanien ruokavaliota. Vegaanin ei tarvitse edes sanoa aiheesta mitään. Ainoastaan kieltäytyä eläinperäisistä tuotteista.

 

Veganismissa on kyse arvoista, ei pelkästään ruokavaliosta

 

Oikean tiedon jakaminen on tärkeää. Tieto siitä millaista eläinteollisuus Suomessakin tänä päivänä on. Millaista on tuotantoeläinten elämä. Miten niiden lajityypillinen käyttäytyminen estetään, miten ne pakkosiemennetään, miten jälkeläiset viedään äideiltään ja miten lyhyt elämä väkivaltaisesti lopetetaan. Tiedon perille saaminen on vaikeaa, kun täytyy kamppailla mainonnan ja muun eläintaloutta puolustavan, puolueellisen tiedon kanssa. Ja täytyy löytää se oikea tilanne, jossa keskustelun ja tietonjakamisen aloittaa. Onneksi toivoa on. Lihankulutus on Suomessa kääntynyt laskuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun lamavuosien ja nuorten keskuskuudessa puhutaan vege-buumista.

Eläintenturvakodeista on kiva kertoa. Niistä, joihin muutamat tuotantoeläinyksilöt ovat onnekkaasti päässeet. Niissä eläimet nähdään yksilöinä, niiden persoonallisuudet saavat tilaa ja ne saavat elää elämäänsä niin lajityypilisesti kun se vankeudessa on mahdollista. On koskettavaa kuulla niiden pelastustarinoita. Yksilöitä kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Eläinten turvakoteja ovat mm. Somerolla sijaitseva Tuulispää https://tuulispaa.org/ Ja Porvoossa Saparomäki https://saparomaki.fi/. 

Muitakin eläintilojen, joissa eläimet saavat elää lajityypillistä elämää on. Vihdissä sijaitseva Tiluksilla https://www.facebook.com/tiluksilla/eläintila on yksi sellainen. Siellä elää 69 eläinyksilöä sulassa sovussa loppuelämänkodissaan. Joistakin niistä on tullut jo somejulkkiksia. Kuvassa niistä kaksi, siat Ilona ja Antero.

 

Näihin tiloihin tutustumista voi suositella ja niissä vierailuun kannustaa. Nämä onnelliset eläimet antavat kasvot niille miljoonille muille, jotka elävät eläinteollisuudessa. Uskon, että jokainen, joka on edes kerran käynyt tuollaisella tilalla ja nähnyt onnellisia, rauhallisia ja omia juttujaan puuhaavia eläimiä, muuttaa vääjäämättään käsitystään siasta, lampaasta, kanasta ja lehmästä. Ehkä ne herättävät laajemminkin ajattelemaan eläimiä elämään syntyneinä itseisarvoisina yksilöinä, ei ruokana, raaka-aineena, kiloina eikä euroina. Ja seuraavan kerran kaupassa edes pysähtyy harkitsemaan ennen eläintuotteen ostamista.

Poju-sonni on yksi tällainen tuotantoeläintilalta pelastettu yksilö, joka elää täyttä elämää loppuelämänkodissaan. Tästä voit lukea Pojun tarinan, jos se ei vielä ole tuttu:

Poju-sonnilla on oikeus elämään

 

Ilmasto ja terveys ovat aiheita, jotka kiinnostavat monia. Niissäkin keskusteluissa on helppo ottaa eläintuotanto ja sen ongelmat esiin. Voi aloittaa eläintuotannon saastuttavuudesta ja eläintuotannon vaatimasta valtavasta peltopinta-alasta tai vegaaniruoan terveellisyydestä. Moni on yllättynyt tiedosta, että vegaaniruoasta ei esimerkiksi palmu- ja kookosrasvaa lukuunottamatta saa lainkaan kolesterolia. Siitä voikin sitten jatkaa eettisiin eläinoikeuskysymyksiin.

Välillä tympii ja raivostuttaa. Itkettää ja oksettaa. Ei jaksaisi enää tuhannetta kertaa keskustella aiheesta: Kasvisruoasta ei saa proteiinia tai jos meillä lopetetaan turkistarhaus se siirtyy Kiinaan. Tai ei se lehmä muuta tee kun nukkuu ja märehtii, ei se mitään huomaa jos sen vasikka viedään. Vaikka olisi kuinka kyllästynyt toistamaan samoja asioita ja tekisi välillä mieli palata omaan kuplaan, on tärkeää pitää keskustelua yllä ja levittää tietoa, sillä vegaanit ja eläinaktivistit eivät kuitenkaan, ainakaan vielä, pysty yksinään maailmaa pelastamaan. Eivätkä edes kaikkia eläimiä. Meitä on vielä aivan liian vähän. Pieni marginaalinen joukko. Välillä kun meinaan jo väsyä, muistutan mieleeni ne miljoonat eläintaloudessa elävät yksilöt ja jaksan taas.

Merkityksellistä olisi, jos suuri enemmistö vähentäisi radikaalisti eläinperäisten tuotteiden käyttöä. Ennen kaikkea syömistä, sillä 99% kärsimyksestä on lautasella. Kokonaisvaltaisen vegaaniuden vaatimuksesta on turha lähteä. Keinonahkakenkien liimat ja hammastahnan koostumukset voi hyvin jättää meille totaalista vegaaniutta tavoitteleville.

 

On tärkeä hallita faktat ja pysyä niissä. Silloin keskustelu ei jää mutu-tuntuman ja yleistyksien varaan.

 

Siitä, että jättäytyy omaan vegaani-kuplaansa ja vihaa koko muuta maailmaa ja pahimmassa tapauksessa masentuu toimintakyvyttömäksi, ei ole hyötyä. Ahdistuksista ja epätoivonhetkistä huolimatta olis tärkeä säilyttää toimintakyky, aktiivisuus ja toivo. Ja olla rohkea. Ja muistaa ne äänettömän, joiden puolesta puhuu.

tarja

Share This